Maisteri Maailmalla

Tartossa takaisin. Alan vähitellen toipua Kilpisjärven-keikasta, jonka upeus korreloi yksi yhteen sitä seuranneen tyhjyyden ja tyhmyyden kanssa. En silti ole vieläkään päässyt tutkimuksen alkuun… vaikka yliopiston tutkimusstipendiä on juossut tilille jo ensimmäisen kuukauden verran. En ymmärrä, miten te kaikki isot ihmiset pystytte olemaan joka päivä reippaasti töissä. Koskahan minusta tulisi kylliksi iso ihminen?

Olen lintsannut työn ohella myös harrastuksista. Paraillaan olisi menossa kuoron konsertti yliopiston historiallisessa museossa, mutta kuten kontekstista käy ilmi, mie olen sen sijaan kotosalla. Kävin kyllä kuuntelemassa harjoituksia aikaisemmin iltapäivällä, mutta yhdellä kuulemisella ei oikein ehdi oppia esityskuntoon kolmea uutta laulua (joita muut ovat harjoitellet tammikuun aikana viikoharjoituksissa ja yhdellä viikonloppuleirillä) – vaikka osaisikin laulaa nuotista prima vista. Hyvältä se kyllä kuulosti. Kivaa, että edes kerran voi istua hyväakustisen salin takarivissä ja nauttia oman kuoron laulusta.

Sillä ajalla, kun olisin hyvin voinut käydä käsiksi Helsingin Sanomien komitatiivikorpukseen, olen plärännyt valokuvia. Valikoin pieniä maistiaisia Kilpisjärven viikolta Maailmalle (kuvan näkee suurempana, kun sitä klikkaa; varsinkin vaakakuvat suurenevat huomattavasti helpommin katsottaviksi) – kunhan Thomas on saanut oman pläräämisensä loppuun, saattaa nettiin ilmaantua ihan kokonainen albumillinen kuvia.

Kilpisjärven-matka oli alunperin Tarton belgo-espo-finno-franco-jengin yhteisprojekti. Aika pian alkussuunnittelun jälkeen myös esto-osasto päätti tulla mukaan (ja ostaa uuden järjestelmädigitaalikameransa vasta myöhemmin). Jo varhaisessa vaiheessa keksin myös ehdottaa, että varaisimme matkalle yhden paikan Thomas’n äidille (herra Belliardin äidille, näpsäkästi ja lyhyesti siis äiti-B:lle – kuka nyt jaksaa tämän tästä kirjoittaa ja varsinkaan lausua monimutkaista nimeä Laurence?) ja antasimme matkan hänelle joululahjaksi – tuomaan iloa ja uutta voimaa työn uuvuttamalle sairauslomalaiselle. Lahja olikin mieluinen; itse asiassa äiti-B haaveili Kilpisjärvelle paluusta ja vahti sen säätä, lumitilannetta ja nettikameroita pitkin syksyä, jo ennen kuin tiesi lahjamatkastaan yhtään mitään.

Me – Thomas, äiti-B ja mie (yritän opetella anglo-frankkista tyyliä mainita nimilueteloissa ensin muut ja vasta viimeisenä itseni ja välttää suomalaista tapaa “mie ja muut”) – aloitimme Kilpisjärven-matkan jo torstaina 15.1. matkaamalla kotikotoa Poitiers’iin ja sieltä perjantaina 16.1. Pariisin kautta Helsinkiin, mistä löysimme lopun matkaseuramme. Perjantai-iltana Kolarin-junaan päästessämme alkoi jo matkaväsymys painaa,

Lauantaiaamuna löysimme itsemme lumen keskeltä.

Loman tahti oli mukavan leppoisa. Aamut alkoivat valjeta yhdeksän tienoolla, mutta kukin nousi pedistään omaan tahtiinsa, siinä aamukahdeksan (jos jonkun kauaskantoinen herätyskello oli sattunut jäämään keskelle olohuoneen pöytää) ja kymmenen välimaastossa. Aamiaista nautittiin pitkään ja hartaasti;

Emme me toki koko viikkoa istuneet yöpaidoissamme. Tunturin kupeeseen riennettiin heti, kun saimme vuokralumikenkämme käsiimme majoituspalvelun respasta. Mainoslauseena on muuten mainittava, että saimme ensiluokkaista palvelua niin Kilpisjärven Lomakeskukselta, jonka mökissä (numero 16, ranskalaisten toiveen mukaisesti) nukuimme, Retkeilykeskukselta, josta saimme lumikengät vuokralle valmiiksi majapaikkaamme 5 kilometrin päähän tuotuina, vaikka Retku oli virallisesti kiinni, kuin Kilpistaksiltakin, joka kuljetti meidät tingittyyn hintaan välillä Kolari-Kilpisjärvi-Kolari, teki mutkan Muonion apteekille ja virvoitusjuomakaupoille, pysähtyi mennen tullen 50 sentin munkkikahveille ja -kaakaoille mahdottoman ystävällisen palvelun matkamuistomyymälässä (jonka viereisessä aitauksessa maisteri sai silittää ihku oikeeta poroa!), huuteli intoileville kameramiehille nähdessään vilahduksenkin poroista, ja vielä paluumatkan alkajaisiksi käytti meitä Retkulla palauttamassa lumikengät.

Niin, siis oli puhe siitä tunturin kupeesta. Ensimmäisenä lumikenkäpäivänämme, äiti-B:n syntymäpäivänä maanantaina, nousimme Saanan etelärinnetta sen verran matkaa, että meille aukeni ensimmäinen näköala yli Kilpisjärven.

Iltaisin mökissä levättiin. Kuten on tullut mainituksi, mökin netittömyydestä oli toiveita, vaan kuinkas kävi:

Ulkoilun, syömisen, netteilyn ja yhteislaulamisen (!) lisäksi ilmaantui iltoihimme vielä yksi ajankäyttötapa: neulominen. Olin neulonut Thomas’lle uudeksivuodeksi korvaläppäpipon, ja Kilpisjärvellä neuloin iltapuhteinani pipon

Ilmat eivät matkaamme suosineet. (Tosin säästyimme 30 asteen pakkasilta – ja sitä mie kuitenkin kutsuisin suosiollisuudeksi.) Suurimman osan viikosta oli taivas pilvinen ja Saana-tunturista vähintään huippu sumussa, toisinaan ihan koko tunturi. Niinpä revontulet jäivät tiiviistä diagrammien ja ennusteiden vahtimisesta huolimatta näkemättä. Ihan kaikki ei kuitenkaan jäänyt seuraavaan kertaan, vaan torstai 22.1. löi meidät ällikällä. Katsokaa!

Ja katsokaa!

Kiipesimme pienellä iskujoukolla Saanan länsirinnettä niin ylös, kuin lumikengillämme pääsimme. Ja se näköala… voi veljet! (Nii-in, oikein molemmat veljet.)

Lumikenkäretkien jälkeen meitä ei olisi pitänyt pois saunasta mikään voima. Ilta illan perään se lämmitettiin ja löylystä kirmattiin mökin edustalle lumeen. (Ei, siitä minulla ei ole Kilpisjärveltä yhtään kuvaa. Ylitorniolla Thomas otti muutaman todisteen äiti-B:n ja minun saunanjälkeislumienkeleiden teosta, mutta ei, niitä ei Maailmalla nähdä.) Jos tämän retken muuta eksotiikkaa haluaa listata, kuuluvat

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja kotiin oli tultava viimein täältäkin. Kilpisjärvi näytti kauneimman puolensa lähtiessämme – aivan kuin toivottaen meidät tervetulleiksi takaisin.

Etelään paluutamme pehmensi hiukan pysähdys kotikotona Ylitorniolla, missä Thomas sai

Tämän etelämpää ei paljon huvita kuvia samaan postiin laittaakaan. Tartossa totta kai odotti loskaa ja moskaa – kuka sellaista viitsii katsella Kilpisjärven jälkeen?

…kerta kiellon päälle, vielä yksi! Madisin ottama panoraamakuva Kilpisjärven jäältä, torstailta 22.1.