Maisteri Maailmalla

Tulipas minunkin osallistuttua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kalevalaisten Naisten Liiton päiväkirjankirjoitushankkeeseen. Koska en edelleenkään (edes pakon edessä) ole oppinut tiivistämään sanottavaani, repivät tulevat tutkijat varmaankin harmaita hiuksiaan, jos joskus osuvat lätinääni Kansanrunousarkistoa penkoessaan. Suositellaan vain kaikkein kovahermoisimmille.

– ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ –

maanantai 2.2.2009, Tartto, Viro

Herään aamuyhdeksän tienoilla siihen, että Thomas on herännyt ja on nousemassa ylös sängystä. Minulla ei ole kiire mihinkään; on yliopiston lomaviikko eikä sovittuja menoja, joten käännän vielä kerran kylkeä. Kun nousen ylös puoli kymmenen aikaan, tulvii verhojen raoista auringonvaloa. Kolmatta päivää Tartossa on aurinkoista ja pakkasta. Avaan ikkunan, ja Raatihuoneen torin kellojen kumu kantautuu kaupungin yli sisään ikkunasta.

Olen Tarton yliopistossa Virossa opiskelijavaihdossa akateemisen vuoden 2008-2009. Valmistuin viime kesänä Tampereen yliopistosta filosofian maisteriksi ja loppukesästä minut hyväksyttiin sinne jatko-opiskelijaksi. Tulin Tarttoon vaihtoon ensimmäiseksi jatko-opintovuodekseni, jotta voisin asua yhdessä kihlattuni Thomas’n kanssa, joka opettaa vielä tämän vuoden Tarton yliopistossa ranskan kieltä ja ranskalaista kulttuuria. Vaihtoon lähtiessäni odotin myös pääseväni hyödyntämään Tarton yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksen kieliopillistumista ja suomen lähisukukieliä koskevaa asiantuntemusta, mutta tämän vuoden kurssitarjonta on ollut tutkimusaiheeni kannalta pettymys. Tosin en ole saanut vieläkään aloitettua väitöstutkimukseni tekemistä (vielä tällä viikolla aloitan! ihan varmasti aloitan!!), vaan syyslukukauteni kului apurahahakemusten ja esitelmien tekemiseen sekä sukukielten (unkarin ja ersän) opiskeluun. Avoliitolleni onneksi kuuluu oikein hyvää.

Tänään aamun alkajaisiksi soitan Tampereen ev.lut. seurakuntien seurakuntatoimistoon ja siirrän kirkon varausta ensi elokuulta vuoden 2010 helmikuulle. (Tänään on ensimmäinen päivä, kun tulevan vuoden helmikuun aikoja pääsee varaamaan.) Thomas’lla ja minulla on nimittäin jo viime kesänä tehty varaus Tampereen tuomiokirkkoon ensi elokuulle avioliittomme siunausta varten, mutta jo viime syksynä päätimme siirtää aikaa. Meidät vihitään siviiliseremoniassa Ranskassa ensi heinäkuussa, ja meille tulisi tosi kiire valmistella toinen hääjuhla Suomeen heti elokuun alussa. Niinpä asiaa harkittuamme olemme päättäneet siirtää Suomen juhlamme ensi vuoden helmikuuhun ranskalaisten talviloman keskelle, jotta Thomas’n perhe, lähisuku ja ystävät pääsevät halutessaan matkustamaan Suomeen. Helmikuu on myös loistava aika matkustaa hääjuhlamme jälkeen viikoksi Kilpisjärvelle kaikkien mukaan haluavien häävieraiden kanssa. Vietimme siellä juuri tammikuun lopussa ystäviemme kanssa upean ja taianomaisen viikon, eikä meillä ole enää epäilystä siitä, etteikö Kilpisjärvi olisi täydellinen paikka jatkaa viikolla hääjuhlaa lähimmäistemme kanssa. Tampereen tuomiokirkko taas on minulle luonnollinen valinta hääkirkoksi, sillä olen toiminut siellä neljänä kesänä oppaana ja se on minulle hyvin rakas paikka. Ystäväni, johon tutustuin tuomiokirkon kamarikuorossa ja joka myöhemmin siunasi kihlauksemme niin ikään Tampereen tuomiokirkossa, on luvannut tulla siunaamaan myös avioliittomme. Toivon, että uusi aikamme sopii hänelle.

Aamupalaksi keitän meille neljänviljanpuuroa, jonka syömme banaaniviipaleiden kera, ja lämmitän eilen illalla teepannuun tehtyä teetä. Aamiaispöydässä jaksamme edelleen ihastella uusia Iittalan Piano-sarjaan kuuluvia lusikoitamme, jollaisia Thomas on halunnut jo pitkään ja jotka ostin hänelle syntymäpäivälahjaksi tammikuun lopussa. Pöytäkeskustelumme käydään ranskaksi, sillä tänään ei ole suomenpuhumispäivä (torstaisin ja lauantaisin puhumme keskenämme vain suomea, muulloin ranskaa sekä satunnaisesti viroa). Aamupalan jälkeen sukellamme tietokoneillamme päivän uutisiin: Englannissa ja Ranskassa sataa lunta (Thomas’n Lontoossa asuva ystävä ei mene tänään töihin eikä hänen Keski-Ranskassa asuva pikkusiskonsa kouluun, sillä julkiset kulkuneuvot eivät kulje), ja Nikita Fouganthine on päässyt juuri tänä aamuna vapauteen.

En saa aloitettua tänäänkään tutkimustyötäni. Sen sijaan käymme yhdessä Thomas’nkaa työstämään nettisivua kesähäitämme varten. Käytän oikeastaan koko päivän sivulle laitettavien kuvien valitsemiseen ja muokkaukseen, Thomas työstää sivujen asetteluja. Hän huomauttaa, että meidän pitäisi alkaa oikeasti kiinnittää huomiota istumisasentoomme ja ryhtiin, jotta meistä ei tulisi tietokonesukupolven mallikuvia vääntyneine selkärankoinemme ja eteenpäin jäykistyneine harteinemme. Toteamme (jälleen kerran), että meidän ihan oikeasti pitäisi saada itsemme uimahalliin asti.

Lounaaksi Thomas tekee meille paistettua munakoisoa ja riisiä. Mie kerään kaiken rohkeuteni (inhoan vieraille ihmisille soittamista ja aivan erityisesti, jos puhelu käydään vieraalla kielellä – tässä tapauksessa viroksi) ja soitan henkilölle, joka vastaa yliopistolla tarjottavasta äänenkäytön kurssista. Olen tavannut hänet jo Tarton ylioppilassekakuoron harjoituksissa, missä mie laulan 2. sopraanoa ja hän käy tekemässä äänenkäytön harjoituksia. Hän on todella mukava, ja saamme helposti sovittua ensimmäisen äänenkäytön kurssin tapaamisemme ensi viikon torstaille. Odotan jo innolla, että pääsen taas laulamaan opettajan johdolla – varsinainen laulunopettajani jäi Tampereelle, ja olen mahdottoman laiska harjoittelemaan itsenäisesti, jos minulla ei ole säännöllisiä tapaamisia opettajan kanssa. (Sama taitaa päteä kaikkeen muuhunkin tekemiseeni – tutkimustyöhön esimerkiksi…)

Hääsivukuvien muokkauksen lomassa vaihdan kuulumisia ICQ-pikaviestein äidin ja isun kanssa. Kotikotona Ylitorniolla on digiboksi sekaisin, koska televisiokanavia on tänään muutettu uusille taajuuksille, ja isun pitää tietysti vahtia vieressä, kun boksi etsii kanavia. Eläkeläisenä hänellä on siihen kyllä aikaa. Äiti puolestaan korjaa lukion yhteiskuntaopin kokeita, ja valittelee, ettei niissä ole yhtään niin paljon hassuja vastauksia kuin hänen viime viikolla korjaamissaan historian kokeissa (esimerkki ei-ihan-nappiin-menneestä historian koevastauksesta: “USA:n itsenäisyysjulistus: ‘kaikki ihmiset ja eläimet on luotu tasa-arvoisiksi…’”).

Thomas’n äidiltä tulee sähköpostia Kilpisjärven matkaporukalle. Olemme matkan jälkeen viestitelleet ja vaihtaneet kuulumisia; kaikilla on ollut enemmän tai vähemmän vaikeuksia palata arkeen unelmaloman jälkeen. Thomas’n äiti muistelee viestissään Kilpisjärven huimia maisemia, puhdasta ilmaa, lumikenkiretkiämme Saanan rinteille ja moniäänisiä yhteislaulujamme sekä jokailtaista saunomista ja lumessa kierimistä. Itse uppoan helposti matkakuviin uudestaan ja uudestaan…

Iltaseitsemältä havahdumme ja huomaamme, että meillä alkaa olla kiire: meidät on kutsuttu kahdeksaksi Thomas’n belgialaisen kollegan ja tämän espanjalaisen miesystävän luokse illalliselle, auttamaan tällä viikolla Tarton yliopistossa teatterikurssia vetävän belgialaislehtorin viihdytyksessä. Käymme pikaisesti suihkussa ja valmistaudumme iltaan. Yritän vielä ennen lähtöä tavoittaa Tartossa asuvaa suomalaista ystävääni, joka on luvannut lähteä kanssani kaupoille katsomaan häämekkoja (mie inhoan kaikenlaista shoppaamista). Jos hän pääsisi ensi lauantaina Tallinnaan kaupoille kanssani, voisin lähteä samalla Estonia-teatteriin katsomaan Tšaikovskin Joutsenlampea, mitä minun tekisi hurjasti mieleni nähdä. Pelkän baletin takia en kuitenkaan viitsisi istua viittä tuntia bussissa (bussimatka Tartosta Tallinnaan kestää yhteen suuntaan 2,5 tuntia), mutta jos onnistuisin sopimaan samalle päivälle häämekkojenkatselutreffit, voisin lähteäkin Tallinnaan. Ystäväni puhelin ei kuitenkaan ole päällä, eikä häntä näy MSN:ssä.

Saavumme kerrankin kylään ajoissa (yleensä olemme sujuvasti vartin tai puolikin tuntia myöhässä kutsuajasta, mikä näyttää kuuluvan ranskalaiseen vierailukulttuuriin), muut vieraat (belgialainen vierailijalehtori ja ranskan kielen laitoksen virolainen johtaja) saapuvat 40 minuuttia myöhässä. Illan ruokalaji on nimeltään ficelles picardes: kinkulla ja sienillä sekä valkokastikkeella täytettyjä lettuja, jotka gratinoidaan juustokuorrutteisina uunissa. Ruoan ohessa juon yhteensä puoli lasillista espanjalaista valkoviiniä ja mahdottoman hyvää normandialaista siideriä ja tulen (taas kerran) naamastani niin punaiseksi, että yritän muistaa pitäytyä julkisissa tilaisuuksissa tiukasti omenamehussa. (Häihin onkin jo tilattu pullokaupalla paikallista tuorepuristettua omenamehua, joka on niiiiiiiiiiin hyvää ettei mitään rajaa.) Valmiiksi väsyneenä minulle on haastavaa seurata ranskankielistä pöytäkeskustelua, erityisesti kun sitä käydään niin belgialaisella, virolaisella kuin espanjalaisellakin aksentilla eikä oma ranskantaitoni ole kovin sujuva, mutta ymmärrän kuitenkin lähes kaiken ja olen kovin tyytyväinen itseeni. Isäntien puolen vuoden ikäiset tyttökissat ovat kasvaneet mahdottomasti joululoman aikana, eivätkä ne viihdy enää niin hyvin sylissä kuin pikkuisina.

Kotiin lähdemme puoliltaöin; ulko-ovella meitä tervehtii Raatihuoneen kellojen kaksitoista lyöntiä. Tartto on niin pieni kaupunki, että vielä lyhykäisellä kotimatkallamme törmäämme Thomas’n ranskalaisiin tuttuihin, jotka ovat ravintolan ulkopuolella tupakkatauolla. Kotiin ja nukkumaan pääsemme puoli yhden jälkeen. Olen ihan puhki poikki; ranskalaiset kukkuma-ajat eivät oikein sovi minulle, vaan menisin mielelläni nukkumaan iltakymmeneltä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että Thomas’n kollegoista on tullut hyviä ystäviä myös minulle – muutoin Tarton sosiaaliset kontaktini jäisivät aika vähäisiksi.

Huomenna tahdon vielä jatkaa hääsivustoa ja kun se viimein on valmis, sitten, voi sitten mie käyn tutkimustyöhön sellaisella apinanraivolla, että oksat pois!