Maisteri Maailmalla

Syksyn puolella bongasin Ilveksen kamerallani, nyt pääsin hänestä jo puolentoista metrin päähän – laulamaan. Olin juuri kuoron keikalla Baltian puolustuskorkeakoulun 10-vuotisjuhlallisuuksissa, joihin osallistuivat kutsuvieraina myös Viron ja Latvian presidentit. (Taidamme olla lafkan virallinen viihdytyskuoro – joulukuussa kävimme laulamassa siellä valmistujaisissa, viime viikolla itsenäisyyspäiväjuhlassa ja nyt siis vuosijuhlassa.) Oli poliisia, turvamiestä, metallinpaljastinta ja pommikoiraa, vieraiden rintamuksissa killutinta toisen perään ja minuutin tarkka aikataulu (meidän lavallamenoaikamme esimerkiksi klo 18.12).

Ei silti jäänyt kovin hyvä mieli esiintymisestä. Ei niinkään harmita se, ettemme avanneet kunnolla ääniä, eikä sekään, että juhlasalin kokolattiamatto nielaisi kolme viidesosaa kaikesta äänestä ja jätti jäljelle tuhnuisen ja lattean soinnin. Kurjimmalta tuntui katsella koko kuoron täpinöitymisen ja innostuksen kohdetta, herra tasavallan presidenttiä, joka rötkötti tuolissaan, hieroi silmiään, katseli kattoon, kelloon, kattoon, ja hyvä ettei haukotellut suu korvasta korvaan. Kyllä sen verran pitäisi kunnioittaa nenänsä edessä olevaa, parhaintaan yrittävää 40 kansalaista, ettei kaikkein kyllästyneintä naamaansa näyttäisi – vaikkeivät televisiokamerat juuri kohti tähtäilisikään. Sen verran ymmärtää maisterikin; luulisi, että presidentti olisi maisteria fiksumpi.