Maisteri Maailmalla

Eikös sitä ole jo päivä purkissa, kun on käynyt aamupäivästä laulutunnilla, sen päälle ulkona miehenkaa syömässä ja tehnyt unkarin läksyt? Nyt ei huvita mikään, joten järjestelen sähköpostilaatikkoani. (Mitään vanhaa ei tietenkään voi heittää pois vaan säilytettävä omissa pikku kansioissaan. Dokumentointia jälkipolville sähköisen ajan kirjeenvaihdosta.) Osuipa silmääni viesti kesäkuulta 2006, jossa oli mukana vielä lainaus omasta vanhasta viestistäni ja sen allekirjoitusta seurannut mietelause:

Itse ei voi päättää, koska menee naimisiin. Jumala päättää sen kauan etukäteen ja sitten sitä näkee kuka se on, kun se roikkuu kaulassa.
-Kirsten 10 v.

Tässä on nyt viimeksi tuon kanssa, joka kaulassa roikkuu, kiistelty koktailkutsujen sanamuodosta ja siitä, pitääkö kutsuun todella tunkea meidän kirjepostiosoitteemme ja sen lisäksi vielä kumpienkin vanhempien postiosoitteet, kuten tuleva appela toivoo. Melkein jo luulin päässeeni voitolle ja saavani pitää kutsussa vain appelan yhteystiedot – sinne kun koktailvieraat kuitenkin tulemisistaan ilmoittelevat – vaan tänään sanottiin viimeinen sana, että kaikkien osoitteet on oltava. Syynä ei kuitenkaan ole se, kuten me täällä kuvittelimme, että ihmiset alkaisivat ajatella, että minun vanhempani eivät ole osallistuneet juhlien järjestämiseen (mikä itse asiassa on ihan totta) tai että he ovat vallan vastaan koko projektia. (Ette kai ole?) Syy on täysin päinvastainen: etteivät kylänmiehet alkaisi nurkkakuntaseuroissaan arvella, että appelassa ei tykätä minun vanhemmistani ja että heidät on siksi tarkoituksella jätetty pois kutsuista. Kun kyseessä on pormestarishuusholli, vahditaan heidän tekemisiään erityisen hanakasti, ja aivan erityisen vakavaksi tekee asian tietysti se, että syrjinnän kohteena ovat tällaiset ulkomaanelävät. Ei kuulemma ole harvinaista, että erinäisten nurkkakuntapohdintojen ja niistä liikkeelle lähteneiden tarinoiden perusteella olisi yön pimeinä tunteina kylänraiteilla kolkattu yhtä jos toistakin. Jotta siis niin appi kuin anoppi säilyisi kolkkaamattomina, painamme kutsuihin kaiken valtakunnan postiosoitteita, juuri niin paljon kuin ranskalaisen maaseudun kuppikuntamilitantit tarvitsevat tyytyväisinä pysyäkseen. Hulluja nuo, sano.