Tänään alkoi Tartossa tuoksahdella keväinen lehmänkakka
Vapunpäivänä käytiin minijengin (T & mie + Madis ja Bérengère) kera vuokra-autolla etsimässä Etelä-Viron vuoria. Pikniköimme Võrtsjärven rannalla ja jatkoimme edelleen Otepäälle. Siellä lähistöllä sijaitsee Väike munamägi eli pieni munavuori. Ei ihan vedä vertoja Suurelle Munamäelle, joka on Viron ja samalla Baltian korkein kohta (318 m!), mutta vuori kuitenkin.
Tai no. Reissusta oli tulla vesiperä, kun koko vuorta ei tahtonut löytyä. Auton ikkunasta kuikuilimme jos jonkinmoisia mäennyppylöitä ja mietimme, olisikohan se nyt tuo tai tuo. Vuorta enemmän minua tosin kiinnostivat tienvieren metsät: metsän laidasta niin pitkälle kuin puiden alle varjoihin vain näki oli koko metsänalunen täynnä valkoisia tähtikukkasia. Tiedä, olivatko ne valkovuokkoja vai jotain muita metsätähtiä, kun ei meillä kotona sellaiset kasva, että olisin voinut ne kläppinä oppia (eihän nyt enää voi mitään niin perustavanlaatuista omaksua), mutta kaunista se oli.
Lopulta löytyi munavuorikin, ja kävimme huipulla paistattamassa päivää. Siellä tarkeni oikein ilman kaulahuivia ja toppatakkia – toisin kuin maanpinnassa, missä tyynenä hetkenä kyllä hiki virtasi, mutta tuulen puhaltaessa piti nostaa toppatakin kaulukset pystyyn ja vetää hattua syvemmin korville. Vuorenvalloituksen päälle kävimme terassilla Pühajärven rannassa nauttimassa pirtelöä ja aurinkoa. Vappumatka kuin etelänloma.
Siinä olikin sitten vapunpyhieni aurinkoannokseni, sillä eilisen ja tämän päivää olen istunut kuoroharjoituksissa veivaamassa Laulujuhlien repertuaaria. Eilen illalla kuoron päälle kävimme jengin vappuisella minikokoonpanolla Vanemuine-teatterissa kuuntelemassa Jules Massenet’in ooperan Manon. Libretto oli ranskaksi, mutta meidän natiiveillakin oli vaikeuksia ymmärtää, mistä puhutaan (onneksi oli vironkielinen tekstitys). Laulaa kuitenkin osasivat, ja erityisesti vieraileva turkkilainen sankaritenori oli hurjan hyvä; oli miellyttävää vaihtelua Vanemuisen normaalikokoonpanon kirkukarjukaulatenoreista. Tänäiltana taas mennään Tampere majaan saunomaan. Mmmm, kesäfiilis.
Ja jos oikein tsemppaa, voisi ennen saunaa jaksaa lyllertää vähän pihalle. Mittari näyttää kahtakymmentä, eikä koskaan tiedä, minä päivänä nautitaan kesän viimeisestä auringonpaisteesta…
Posted: May 3rd, 2009 under Yleinen.
Comments
Comment from maija
Time May 4, 2009 at 16:06
Tässä Massenet’ssa oli aika yllättävä juonenkäänne. Sankaritenori kyllä rakastuu sankarisopraanoon, mutta sankaritar ei oikein osaa päättää, kenestä tykkää, ja jättää siksi varoittamatta sankaritenoria siitä, että tenorin bassoisä ja kilpakosijabaritoni aikovat tämän kaapata ja viedä sankarittaren luota pois. Sopraano siis menee kipakosijabaritonille ja sankaritenori tästä murtuneena tulee uskoon! No sitten tietenkin sopraano sattuu kuulemaan tenorin isältä, että tenori aikoo antaa munkkis/pappislupauksensa, ja niin sankaritar rientää kirkkoon juuri parahiksi tunnustamaan rakkauttaan ja saa lopulta tenorin pehmitettyä anteeksiantoon, ja sitten pelataan laittomassa peliluolassa ja toinen kilpakosija ilmiantaa nuorenparin santarmeille ja sankaritar pistetään ilotyttönä putkaan ja lopulta vankilaelosta väsyneenä kuolee sankaritenorin käsivarsille.
Loppu kyllä lässähti kuin lehmän häntä. On se kumma, kun sankareiden ei anneta kuolla arvokkaasti, vaan aina pitää laulaa luikuttaa kymmenen minuuttia kahden viimeisen hengenvedon välillä. Tosca sentään saa loikata ikkunasta kerralla.
Comment from Mikko
Time May 4, 2009 at 14:53
Kevätsade alkoi tänään. Nyt saa jännittää, loppuuko ennen elokuuta.
Liekö niillä oopperan sanoilla niin väliä? Juttu taitaa mennä niin, että kaunis nainen rakastaa komeaa miestä, komea mies ihastuu kauniin naisen ystävättäreen/hovineitoon/seuralaiseen/äitiin/anoppiin/sisareen/johonkin muuhun hametta kantavaan henkilöön, uuden ihastuksen mies/veli/isä/muu miespuoleinen läheinen suuttuu sankaritenorille, alkaa kilpalaulanta, sopraanot kiljuvat, tenorit ja bassot karjuvat, joku tappaa vahingossa jonkun toisen, lisää kiljuntaa, kukaan ei enää tiedä missä mennään, kuka vihaa ketä ja onko kukaan enää hengissä, mutta varmuuden vuoksi kiljutaan lisää ja loppujen lopuksi joku saa haluamansa parikseen ja ollaan taas kaikki onnellisia, paitsi ne vahingossa kuolleet. ;D
Viimeksi muuten näin Berliinissä Taikahuilun nukketeatteriversiona. Virkistävä kokemus.