Maisteri Maailmalla

Kolmasosa vuotta apuraha-aikaa on kulunut, mutta tulokset eivät ole sen mukaiset, vaikka ohjaajani vaikuttikin seminaarissa työhöni tytyyväiseltä jostain käsittämättömästä syystä. Jospa nämä viheriöivät aurinkoiset kevätpäivät nyt motivoisivat istumaan tiukasti koneen ääressä ja tekemään tiukkaa tiedettä, hmm? Tosin juuri tänään sain makua tieteen enemmänkin epämotivoivista puolista. Sain nimittäin massasähköpostia elokuisen konferenssin järjestelytoimikunnalta, että konferenssiin ilmoittautuminen on nyt alkanut. Samalla pahoiteltiin kovasti mahdollisesti aiheutunutta epämukavuutta, kun osallistumismaksuja onkin nostettu. Olin kyllä pudottaa silmäni, kun tajusin, että minun odotetaan maksavan 100 euroa siitä ilosta, että pääsen jalat täristen ja maha sekaisin änkyttämään jotain onnettomasta räpellyksestäni kopeille kollegoille. Ohjaajani kyllä lohdutti, että konferenssikulut voi vähentää verotuksessa, mutta se ei jotenkin kauheasti vähennä huijatuksitulemisentunnettani. Omaa tyhmyyttä tietysti – eivät kai ne ketään ilmaiseksi päästä itsekehuskelemaan (paitsi ehkä puhumaan kutsutut plenaristit? pitääkin tähdätä sellaiseksi).

Toissapäivänä Tarttoon tuli kesä: vaahterat alkoivat tuoksua, kuten kerran Aulangossa. Minulle vaahteroiden läpitunkevan makea, haistelijan ylitse ja lävitse vyöryvä tuoksu on muisto noin kahdentoista vuoden takaa, jolloin ensimmäisen kerran muistan joutuneeni vaahterantuoksupilveen. (Ylitorniollahan eivät vaahterat kasva.) Olin Vesunkaa junapassilomalla reppumatkalaisena Etelä-Suomessa ja olimme kävelemässä Hämeenlinnan rautatieasemalta Aulangon puiston keskellä sijaitsevaan lomakylään, kun yhtäkkiä tien oikealla puolella keskellä metsää kohosi yksinäinen kivilinnoitus. Ihmeissämme riensimme sitä katsomaan. Kesäkuisen heleänvihreän metsän keskellä, pienen kivisen linnan juurella olimme toisessa maailmassa. Ja vaahterat tuoksuivat. (Myöhemmin meille kyllä selvisi, että koko Aulangon puisto graniittilinnoineen kaikkineen on tarkoituksella paratiisiksi rakennettu: eversti Hugo Standertskjöld sen rakennutti 1800-1900-lukujen vaihteessa, varmaankin jotakuta neitosta miellyttääkseen. Tämä ei kuitenkaan ole vaahteran tuoksun taikaa vähentänyt.)

[myöhemmin alkuillasta: Tänään olin haistavinani ilmassa myös ensimmäiset tuomenkukkaset, vaan tähyilyistä huolimatta ei mistään osunut silmään valkoista. Kenties toiveikas nenä vain haistaa, mitä odottaa. {JJK. 9.5.: Illalla sitten löysimme keskuspuistosta yhden valkoisenaan kukkivan tuomen, ja tänään Etelä-Virossa ja Pohjois-Latviassa olivat metsät täynnä valtavia kukkivia tuomia. Ei siis nenä pettänyt!} Vaahteranlehdet ovat kämmenpesän kokoisia, hevoskastanjoiden kukkatertut paksuilla nupuilla ja puistonurmikko täynnänsä pieniä keltaisia tähtikukkia (puistotähti kenties?). Tuntuu oudolta, että puut puhkesivat hiirenkorville vasta puolitoista viikkoa sitten, ja nyt on jo täysi kesän vihreys. Käykö se niin nopeasti joka kevät? …tätä taidan ihmetellä aina uudestaan, joka kevät.]

Aloitimme kotiranskalaisen kanssa kesän kunto-ohjelman. Kevään aikana uimahallireissumme ovat kummasti vähentyneet, mutta nyt kun teillä pysyy taas pystyssä lenkkareilla ja kun Emajõen vedenpinta on sen verran laskenut, että rantateille pääsee hölkyttelemään ilman pohkeeseen asti ulottuvaa vesiestettä (tänä keväänä Emajõgi on ollut poikkeuksellisen runsasvetinen), on aika jatkaa reippailua kuivalla maalla. Tämän kesän reippaustavoite saattaa olla jopa niin poikkeuksellisen motivoiva, että jaksan jatkaa projektiani pidempään kuin ensimmäiset kaksi viikkoa.

Tosin jaksamista voisi edistää säännöllinen vuorokausirytmi. Viimeiset kaksi viikkoa on Tartossa ollut niin vahva Bérengère-kerroin, että nukkumaan on ehditty puolen yön tienoossa, jos silloinkaan (kun siis maisterin norminukkumaanmenoaika on lähempänä iltakymmentä). Eilen vietettiin viimeistä B-syklin iltaa illallistamisen ja lasillisen (jos toisenkin) merkeissä; tänäaamuna Bérengère (lausutaan siis jotakuinkin /beranzer/) on suunnannut kahden viikon Tarton-opettajavaihtonsa päätteeksi takaisin kotomaahansa vieden mukanaan myös pari päivää Tartossa luennoimassa olleen ranskalaiskirjallisuustieteilijä François’n. Rauha maassa. …Ja työnteko. Voi tylsyys.

Onneksi mieli kohenee vappumuistoista:

Vapunpäivän piknik Võrtsjärven rannalla. (Madis ja Bérengère mätsäävine aurinkoklaaseineen, kotiranskalainen leikkaa hattunsa takana purjopiirasta.)

Metsävuokko vai valkotähti?

Ihan muu ukkokukka Väike Munamäen rinteessä.

Huipulla tuulee, myös Väike Munamäellä.