Maisteri Maailmalla

Vaikka keskiviikkona jo kertaalleen palautin seminaariesitelmäni ohjaajilleni ja perjantaina professori Metslangin ohjeistuksen mukaisesti korjatun uuden version yleiseen jakeluun (oli muuten masentavaa nähdä korjausten lainehtiva meri työn tulostetussa versiossa – kaikkiaan mukana taisi olla kolme kappaletta, joissa ei ollut yhtään oikeakielisyysvirhettä), en ole päässyt esitelmästäni eroon vieläkään. Tänään työn alla on suullinen esitelmä, jollainen pitää vielä ensi keskiviikon seminaarissa pitää. Mahtimietteet ja voimapisteet siis jälleen käytössä.

Eilen maksoin kuoron isännän tilille marraskuisen oopperalipun. Olen siis lähdössä Riian oopperaan katsomaan ja kuulemaan Taikahuilua – olkoonkin, että matkoihin menee 4 tuntia suuntaansa, enkä vielä ainakaan tunne kuorosta ketään niin hyvin, että uskaltaisin tunkea matkaseuraan. Paitsi että ehkä tämä on taas yksi näitä suureksi kasvamisen etappeja, että välillä tungetaan ujous ja pelko ja ahdistus takataskuun ja sosialisoidutaan vaan. Kurkistin Latvian kansallisoopperan nettisivuilta oopperan kuvausta, ja ilmeisesti luvassa on modernia sovitusta, ainakin alkuasetelmista päätellen: latvialainen vuorikiipeilijä saavuttaa Mount Everestin huipun, pystyttää sinne Latvian lipun ja tuikkaa itsensä tuleen, mitä sitten kolme naista rientää sammuttamaan…

Tänä viikonloppuna pitäisi lopulta päättää joulun tienoon matkailut ja varata liput. Thomas menee joka tapauksessa jouluksi kotiin St Aubin le Cloud’iin, mutta ainakin ennen varsinaista mietintäsessiota näyttäisi siltä, että mie suuntaan siitä huolimatta Ylitorniolle. Semmoinen mustan maan ja kylmän märän tuulen joulu, mitä Ranskassa on tarjolla, ei ole mistään kotoisin. Lisäksi joulu on siellä hälinässä, kiireessä ja väentungoksessa ruokapöydässä vietettävä juhla. Kotona sen sijaan yksi pötköttää talon eteläpäädyssä yhdessä päässä sohvaa, toinen toisessa päässä, kolmas rötköttää olohuoneen nojatuolissa ja jos neljäs ja viideskin ovat paikalla, on pötkötys-rötkötys käytössä myös pohjoispäädyn sänkytilat – ja sitten luetaan, yksi käsi kirjaa kannatellen, toinen suklaakonvehtirasian ja suun väliä matkustellen. Ja ulkona on lunta ja pakkasta, mutta sinne ei kukaan kuitenkaan jaksa mennä. Riittää kun tietää, että siellä sitä on.

Kai Ranskaankin silti täytyy mennä käymään, uudenvuoden jälkeen sitten. Viron yliopistosysteemissä tammikuu on tenttikuu, ja koska minun vähäisillä kursseillani hoidettaneen tentti- ja muut arviointiproseduurit jo joulukuun puolella, voi tammikuussa huoletta lomailla. Tai no, matkailla ainakin. Tammikuussa kaikki muut ovat kuitenkin koulussa tai töissä tai muuten vain työn varjolla nenä koneessa kiinni, joten kai minunkin täytyy jaksaa tutkimukseni kantaa mukanani. Kuka sitä nyt yksin viitsii lomailla ja ilman seuraa lukemassa pötköttää?

Myös Lapin-matkan suunnitelmat alkavat muotoutua. Clothilden ja Miguelin kanssa alettiin haaveilla yhteisestä Kilpisjärven-matkasta syyskuun puolivälin tienoilla, ja nyt Clothilden belgialaiset ystävät, jotka ovat tammikuun puolivälissä tulossa hänelle kylään, ovat ilmoittaneet haluavansa myös mukaan Lappiin. On myös pieni salasuunnitelma yllättää tuon Tartossa-oloni-syyn äiti (ei nimiä, sillä vaikkei hän suomea osaakaan, saattaa väärässä yhteydessä mainittu nimi paljastaa synkeän salaliiton) ja ottaa hänet mukaan Lappiin. He matkasivat viime joulun välipäivinä koko perhe Kilpisjärvelle, ja varsinkin äiti oli aivan haltioissaan – vielä kesälläkin hän muisteli monet kerrat taianomaista valoa ja lunta ja pakkasta ja Lapin kauneutta. Niin että katsotaan nyt. Itse en ole koskaan nähnyt Lapin kaamosta, vaikka siellä porstuassa olenkin 20 vuotta elänyt. Eiköhän olisi jo aika.