Maisteri Maailmalla

• Kun palasin unkarin luennolta kotiin, postilaatikossa odotti minua kirje! Ihan oikea, kirjekuoreen suljettu, käsin kirjoitettu kirje, ja se oli matkannut tänne Ameriikasta asti. Voitte arvata, kuinka hyvältä se tuntui.
• Kun olin lukenut kirjeeni ja avasin sähköpostini, siellä odotti minua – toinen kirje. Tämä tuli Tampere-Helsinki-junasta ja oli niin sydämestä kirjoitettu, ettei hypisteltävän paperin puute paljon jäänyt häiritsemään. Kun rakas ystävä kertoo, kuinka hän on onnellinen ja nauttii elämästään, kääntyy aurinkokin muutaman asteen niin, että ylettyy ulottamaan säteensä ikkunasta sisään.
• Aurinko siis paistaa, sisällä ja ulkona. Yliopiston edessä olevia pylväitä koristeltiin valo- ja kuusenhavunauhoilla joulun odotukseen, ja nostoautojen ryppyiset kuljettajasedät juttelivat kanssani. Unkarin välikoe oli tuntunut kivalta, ja tänä iltana on vakijengin saunavuoro Tampere majassa. Ylihuomenna suunnataan Suomeen, missä lehtien mukaan pitäisi jo olla luntakin.
• Viikonlopun oopperamatka oli kärsimyksiensä arvoinen, sillä Latvian kansallisooppera on hiukan toista maata kuin Tarton Vanemuine. Sää oli karmea, oli märkää ja kylmää, ja koska en ollut liikkeissäni kyllin nopea, jotta olisin ehtinyt kaupunkiin yksin omille teilleni, jouduin jumittumaan vähän omituisen kuorotytön seuraan, jonka puheesta en ehdi saada paljon selvää, joka tulee epämiellyttävän lähelle ja jonka jutut ovat vähän omituisia. Tätä kuitenkin kannatti kestää, sillä ooppera oli huima elämys. Yksin jo oopperarakennus kultauksineen ja krumeluureineen oli upea, puhumattakaan sitten oopperan solisteista ja kuorosta. Ainoastaan kolme poikaa olivat kireitä ja vähän epävireisiä, kaikki muut loistivat – jopa Pamina oli supernainen eikä mikään nössykkä. Mutta miksi oi miksi oopperaa tulevat kuuntelemaan sellaiset, jotka eivät ole siitä kiinnostuneita? Jälleen minua ympäröivät pulisevat ja mölisevät teinit, ja olipahan heti selkäni takana myös kaksi tätsyliä, jotka ilmekään värähtämättä jatkoivat juttujaan, vaikka käännyin ympärin ja pyysin heitä kaikilla osaamillani kielillä, elekieli mukaanluettuna, sulkemaan suunsa. Kai mie olen yksinkertainen, kun en voi sellaista ymmärtää.
• Riiassa sain taas vahvistusta arvelulleni, että minulla täytyy olla jotenkin erityisen leppeä naama. Kun odottelimme teatterin edessä, että bussikuski tulisi avaamaan bussin ovet ja pääsisimme viemään turhia tavaroita bussiin ennen oopperaa, joku turisti tuli kysymään minulta, mahtaako Taikahuiluun saada vielä lippuja ja onkohan oopperarakennuksessa lippukassaa. Vieressä olisi ollut paikallisiakin vaikka kuinka, mutta silti hän kysyi vain minulta. Viimeksi Pariisissa ollessani minulta tultiin kyselemään tietä useampaankin kertaan, ja vastaavaa tapahtuu tämän tästä. Niinpä olen selittänyt asiaa itselleni niin, että olen helpostilähestyttävän näköinen tyyppi. Se tuntuu kivalta selitykseltä – on kivaa olla kiva, tai edes kivan oloinen.

Ja vielä muutama oopperaelämysotos Riiasta.

Oopperatalo puistosta kuvattuna

Oopperasali

Maisteri valmiina toiseen näytökseen, aina yhtä tyylikkäänä.