Maisteri Maailmalla

Voisinpa kuvitella, että aikuistumiseen kuuluu oleellisena osana rajojen hakeminen ja koettelu. Sitä oppii arvioimaan omia kykyjään, kestoaan ja päämääriä: mitä tavoittelen elämässä, mihin kykenen, mitä pystyn. Mie en oikein vieläkään ymmärrä, että (tämänikäisenä) minun pitäisi (vissiin kai niin) olla aikuinen. Vähitellen olen kuitenkin liikuskellut siihen suuntaan, etsinyt rajojani ja vahvistanut jo löytämiäni.

Nytpä olen viimein rajani löytänyt, ja tiedän, mikä käy yli voimavarojeni: diskurssianalyysi ja tumput.

Palasin juuri tohtorisseminaarista opponoimasta Norman Fairclough’in teorioille perustuvaa, kriittistä diskurssianalyysia esittelevää työtä. Stiknanfuuliaa, sanoisi isu, ja voi kuinka oikeassa hän olisikaan! En ymmärtänyt tekstistä paria pölähdystä lukuunottamatta hölkästäkään, ja opponointini oli sen mukainen – eikä työn tekijät vastaukset kysymyksiini auttaneet yhtään kirkastamana pölähdyksiä. Pimentoon jäi.

Ja mitä tumppuihin tulee, sain Kilpisjärvellä aloittamani monsterilapaset loppuun, ehkä noin kahdeksan tai kolmentoista purkamisen ja uudelleenneulonnan jälkeen, ja vaikka niiden monsteruus on oleellisin osin vähentynyt, eivät ne oikein silti sovellu julkisesti esiteltäviksi, saati kenellekään lahjoitettaviksi. Onneton tumput tilannut esto-osastomme ei tietenkään kohteliaisuuttaan voi tätä ääneen sanoa, ja on nyt velvoitettu ajasta ikuisuuteen pitämään minimonstereita käsissään aina tavatessamme. Ah ja voih, mikä onkaan kohteliaisuuden palkka tässä maailmassa.

Niin että äiti, saanhan jatkossakin turvautua sukka- ja tumppupalveluun? Ja koko muu ihmiskunta: suojelkaa minua diskurssianalyysiltä!