Maisteri Maailmalla

Lontoo, 14.-19.5.2009

Terveisiä Lontoosta!

On ollut hyvä reissu, joskin varsin raskas eikä erityisen lomamainen. Kiirettä on pitänyt kaupassajuoksentelunkaa, niin ettei korttejakaan ole ehtinyt kirjoittaa – paitsi tämän yhden, jonka välttämättä halusin saada matkaan, kortin sinulle.

Kaiken sääennusteiden lupaaman sateen huomioonottaen matkasäämme on ollut loistava: vain yhtenä päivänä piti kaivaa sateenvarjo esiin, ja silloinkin sen sai taitella takaisin laukkuun kymmenen tipan jälkeen. Kovasti on tuullut, ja kaikki mukaan otetut villapaidat ovat olleet kovassa käytössä: ulosmennessä niskaan, sisään kauppaan tullessa laukkuun, ulos mennessä niskaan, kauppaan tullessa laukkuun, … Tällä kertaa en kuitenkaan valita: emmepä ole kastuneet, emmekä palaneet. Kaikki siis kunnossa.

Matkan tavoitekin on saavutettu: puku löytyi! Loppujen lopuksi itse puvussa ei ole blingblingin häivääkään, vaan se on kunnon rehellinen vaalea pellavapuku (sanoo askeettinen suomalainen). Kiiltobonukset tulevat kuitenkin puvun tykötarpeeksi hankitusta liivistä. Sitä on etsitty ympäri Lontoota, ja kun mitään ei ole valmiina löytynyt, on poika päättänyt lopulta toteuttaa haaveensa ja teettää liivin mittatilaustyönä Jermyn Streetiltä löytyneellä liiviräätälillä. (Lontoon opaskarttakirjamme muuten kertoo Westminster/Whitehall -karttasivullaan seuraavaa: “Jermyn Street (A B1). Herrasmiesten ostoskatu: paitakauppoja, parfyymiliikkeitä, kalliita kenkäkauppoja ja sikariluolia.” Eikö kuulostakin juuri meidän ostosmestaltamme?) Oikeaa kangasta ei ollut hyllyssä aivan tarvittavaa määrää, joten liivi tulee postissa perässä. Muuten olisivat ommelleet sen valmiiksi kahdessa päivässä. Hullut aasialaiset.

Myös Lontoon ystävä-osastolla on ollut mukavaa. Olemme yöpyneet Thomas’n parhaan ystävän (joka on myös hänen paras miehensä) luona ja viihdyttäneet hänen 9-kuista tytärtään Lucie’a, joka on kova tyttö menemään (ei malttaisi enää ollenkaan kontata, kun kädestä kiinni pitäen pääsee jo kävelemään). Aikamoinen kielihullunmylly heillä on kodissaan: isä-Etienne puhuu Lucielle ranskaa, äiti-Suvi suomea, ja keskenään he puhuvat englantia – ja toisinaan myös Lucielle, joka on menossa paikalliseen päiväkotiin loppukesästä. (Thomas’lla taas on vaikeuksia puhua Lucielle ranskaa, koska on tottunut puhumaan kummityttöselleni Aadalle suomea, ja siksi hänen mielestään lapsille kuuluu puhua suomea.) Odotamme jännityksellä Etienne’in ja Suvin kieliprojektin tuloksia, jos vaikka olisi joskus itselläkin tarvetta hyödyntää monikielitaktiikkaa käytännössä… ennen sitä pitää Thomas kuitenkin vierottaa vauvasuomisyndroomasta. Mie kun en ajatellut alkaa puhua kenellekään kielenoppimisvaiheessa olevalle ranskaa.

Lauantai-iltana katsoimme yhdessä Euroviisuja juustofonduen (ööh, juustosulatteen? -sulakkeen? mitähän tuo lienee suomeksi?) ja siiderin keralla. Kerrankin kukin sai ansionsa mukaan: Suomen edustaja jouti jäädä viimeiseksi, ja Norjan Alexander Rybak oli ehdottomasti paras – näin totesimme heti ensimmäisellä katsontakierroksella. Saksan esityksen aikana taas löytyi kotiranskalaisen sivistyksestä uusi aukko: hän ei ole koskaan kuullut Dita Von Teesestä. Marilyn Mansonista sentään villeinä teinivuosinaan.

Ihan hiukan olemme ehtineet myös turisteilla. Lauantaina kävimme isäntäperheen kanssa katsomassa dinosauruksia puistossa ja sunnuntaina kaksistaan niin ikään dinosauruksia luonnontieteellisessä museossa. Jotenkin aulan dinosaurus vaikutti kovin pieneltä; edellinen muistikuvani luurangosta lienee peräisin vuodelta 1988, jolloin viimeksi olen käynyt dinoja ihmettelemässä… Museoretkellämme satuimme Iittalaa myyvän putiikin näyteikkunan taakse, ja voi kuinka läikkyi rinnassa kotimaanrakkaus katsoessani niitä hyllyrivillisiä Teemaa, Kartiota, Taikaa ja uutta Satumetsää! Olemme nauttineet brittiläisen keittiön herkuista, erityisesti kuuluisasta paikallisherkusta fish and chips (muistaakseni ala-asteen kolmannen luokan englannin kielen oppikirjassa oli puhetta moisesta, ja siitä asti on mieleni tehnyt maistaa, ja no, rasvaista oli). Ja voi, kukkia on kaikkialla! Kurjenpolvia ja koiranputkia! Leinikkejä ja pihlajankukkia! Ja vaikka kuinka kaikenlaisia kukkivia puita, joita en tiedä ennen nähneeni. Hevoskastanjat ovat jo kukkineet, eikä tuomiakaan näy kukassa. Ihan hullua, nyt pitäisi olla kevät, ei keskikesä! …Ai niin: menomatkalla Riian lentokentällä näin kesän ensimmäisen pääskyspariskunnan. Ei sille siis minkään voi, kesä on.

Mukavaa on ollut, vaan vielä kivempaa on päästä takaisin Tarttoon. Lontoossa on liikaa ihmisiä, liikaa hälyä ja liikaa saasteita. Kotona tuoksuu kesä, sateen jäljet maassa, leikattu ruoho ja vihreät puut.

Halauksia,

Maija

Ps. Ethän unohda kurkistaa kortin kuvapuolelle… (klikkailu avartaa näkökulmaa)