Maisteri Maailmalla

Aikamoiset kinkerit olivat, laulujuhlat. Aamupuolikymmenestä iltapuoliyhteentoista oltiin paikalla, ja ihan kaikenlaista säätä saatiin: oli enemmän ja vähemmän puolipilvistä, korventavaa auringonpaistetta, tihkusadetta, reipasta sadetta, yllätyssadetta, jatkuvaa sadetta, kaatosadetta ja ukkosmyrskyä, niin että koko lauluaukio jyrisi ja myrisi ja salamoi. Vain sateenkaarta ei näkynyt.

Avajaiskulkue marssi läpi yltyvän sateen ja puolivälimatkassa ei enää ollut väliä, kiersikö lätäköt ja purot, vai porskuttiko niistä suoraan läpi. Tienvarsilla sateenvarjojensa alla seisovat ihmiset vilkuttivat ja huudattivat kuoroja: “Eläköön Tarton ylioppilassekakuoro!” ja kuorothan huusivat: “Huraa! Huraa!” Kuorot olivat myös hyviä huudattamaan itse itseään: “Eläköön meidän kuoron miehet ensimmäisen kerran! Huraa! Eläköön meidän kuoron miehet toisen kerran! Huraa! Eläköön meidän kuoron miehet kolmannen kerran! Huraa! Eläköön meidän kuoron miehet ikuisesti! Huraa! Huraa!” Ja sitten tietysti laulettiin. Ja kilpalaulettiin. Ja vilkuteltiin ja huudettiin ja naurettiin.

Uudet kumitossuni hiersivät varpaat rakoille jo aamulla lauluaukiolle mennessäni; kädet olivat koko päivän märät ja jalatkin iltapäivästä lähtien; harjoituksissa ei tahtonut kuulla, kenelle organisaattori huusi pää punaisena, ja olinko se juuri minä, jonka pitäisi jo häipyä uusien kuorojen tieltä, vai huudettiinko nyt naiskuoroille tai lapsikuoroille tai sekakuorojen baritoneille; kahta kuoroni sopraanoa lukuunottamatta en juuri nähnyt omaa kuoroani kuin vilaukselta ja kassia oli raahattavat väsyneellä olkapäällä kertakäyttösadetakin alla koko päivä – mutta hienoa oli silti! Oli hienoa saada olla osa jotain virolaisille niin tärkeää, että sitä varten kokoonnutaan yhteen ukkosesta ja rankkasateesta huolimatta. Kahdenksantuhatta laulajaa, tanssijaa ja soittajaa parhaissa juhlavaatteissaan, muovipusseihin kääriytyneinä, vieri vieressä, heiluttavat ruiskukkia ja Viron lippuja. Tarttuvat vierustovereita kädestä, kohottavat rivi rivin jälkeen yhteenliitetyt kädet kohti vettä valavaa taivasta ja laulavat:

Hing, oh hing, sa raskel a’al / kuis õhkad isamaa poole; / kas kodu sa, kas võõral maal / kuis ihkad isamaa poole! // Ja puhugu vastu sull’ surmatuul / ja lennaku vastu sull’ surmakuul; / sa unustad surma ja hoole / ning tõttad isamaa poole!

(Oi sielu, kuinka vaikeina aikoina huokaat isänmaan puoleen; olitpa kotona tai vieraalla maalla, kuinka halajat kohti isänmaata! Ja puhaltakoon vastaasi kuoleman tuuli ja lentäköön kohti surmanluoti; unohdat kuoleman ja murheen ja riennät kohti isänmaata.) (Juhan Liiv, Peep Sarapik: Ta lendab mesipuu poole; 1988)

Voi kuulkaa, se on jotain se.

Yhden kuorosisaren kuvia voi katsoa täältä (erityisesti tanssijoiden harjoituksista otetut otokset ovat huikaisevia). Vilahtipa siellä maisterikin seassa, ainakin kerran.