Maisteri Maailmalla

Maailmalta tervehdän, Ranskanmaan maaseudulta. Nyt täällä taas, missä joka kesä viimeisen viiden vuoden ajan, mutta tällä kertaa tuntuu omituiselta. Tiedän, että minä en palaa täältä koskaan. Viimeinen matka, viimeinen tie, ja viimeinen sanani tulee olemaan oui. Sitten olen joku muu. En osannut arvata, että se olisi näin vaikeaa ja tuntuisi näin kipeältä, kun vanha päättyy ja uusi alkaa. Kyllä ilokin tulee, myöhemmin. Nyt iloitsen siitä, että niin monta rakasta ihmistä pääsee saattamaan minua viimeiselle tielleni. Äiti ja isä esimerkiksi odottavat juuri nyt Ylitorniolla junaa laiturilla. Toivottavasti siellä ei sada, eivätkä hyttyset syö.

Ai niin. Myös ne, jotka ovat nyt tulevana viikonloppuna Tampereen suunnalla, voivat halutessaan osallistua tielle saattamiseen: sunnuntaina 12.7. meitä kuulutetaan Tampereen tuomiokirkossa. Rukous kantaa.

Viime viikonlopun olin Tallinnassa Laulujuhlilla, ja aikamoiset juhlat olivatkin. Kuulemma historian suurimmat: sunnuntain pääkonsertin aikaan Lauluaukiolla oli yli 100 000 henkeä, ja laulukaaren alla parhaimmillaan lähes 30 000. En oikein tiedä, mitä juhlasta kirjoittaa. Jalat siellä sai kipeiksi; alkukulkueen aikana tuli rakkoja ja ääni meni huutaessa ja laulaessa; kaaren alla oli niin suuri tunku, että lopulta oli laulettava ulkomuistista, kun ei ollut tilaa avata nuottia (ja yllättävän monta laulua osasinkin ulkoa); yövytyskoulun keittäjätädit puhuivat pelkkää venäjää ja yhdellä heistä oli villakoira keittiössä mukanaan; aamupalaksi oli makaronia ja grillimakkaraa tai makaronia juustokastikkeessa, iltapalaksi puoliltaöin perunamuusia ja lihapullia tai perunasurvosta ja jauhelihakaalipataa; yhden viikonlopun aikana ehdittiin marssia auringonpaisteessa kulkueessa, juosta vesisateessa ja tuulentuiverruksessa kohti illan viimeistä bussia, polttaa naamansa silmälasienmuotoisia valkoisia rinkuloita lukuunottamatta mansikanpunaiseksi, palella ja hikoilla, katsoa auringonlaskua sataman länsipuolelta Mustjõelta ja itäpuolelta Piritan tieltä sekä pistää sadetakkia niskaan ja pakata takaisin laukkuun kertaan jos toiseenkin; Laulujuhlien DVD:n dokumenttiosuuksia kuvaava setä lykkäsi mikrofonin naamaan, että sanokaapas nyt tytöt jotain, ja mehän sanoimme, että hyvä meininki. En ole eläissäni nähnyt yhtä monta lippua liehumassa yhtä aikaa kuin jo yksistään kaaren alla oli – saati sitten koko lauluaukiolla yhteensä – enkä ole myöskään itse heiluttanut yhtä pontevasti Viron lippua (itse asiassa en koskaan aikaisemmin ollut heiluttanut yhdenkään maan lippua); en ole eläissäni ollut yhtä täyteen pakatussa bussissa, jossa oli juuri ja juuri tilaa hengittää; enkä ole eläissäni ollut tekemässä aaltoa, joka vyöryy yli 100 000 ihmisen – joista suurin osa kansallispuvuissa.

Olihan se hienoa. Pääkonsertin loppuun mennessä ymmärsin vain jotain, mikä teki varsin surulliseksi. Kun kävelimme konsertin jälkeen Lauluaukiolta Kadriorun puistoon kohti kuoron bussia (joka ei päässyt yhtään lähemmäs, sillä liikenne oli ihan tukossa muidenkin 99 980 laulujuhlalaisen suunnatessa lavalta poispäin), tunnustin lopulta itselleni, että huolimatta siitä, miten hyvin laulut osaankaan, miten paljon kaverinkaverilta lainattu Keski-Suomen pukuni muistuttaakaan virolaisia kansallispukuja, miten paljon ikinä heilutankaan pientä Viron lippuani ja huudan lauletun laulun jälkeen kuorossa “Korrata!” (ja sitten laulan uudestaan täysin palkein saman laulun, kun johtaja ei voi olla suostumatta suurkuoron pyyntöön kerrata), Laulujuhla ei ole minun juhlani. Se on virolaisten veressä ja hengessä ja juurissa, mutta mie voin korkeintaan ymmärtää sitä ja olla paikalla todistamassa sitä. Se ei ole minun sisälläni, niin paljon kuin haluaisinkin. Minä olen aina ulkopuolella. Kotimatkalla bussissa katsoin valtavaa, vaaleanpunaiseksi värjäytynyttä nousevaa kuuta ja itkin hiljaa.