Maisteri Maailmalla

Ponsuuria vaan, sanoo rouva melkein-Belliard. (Suomen maistraatille meneva liiton rekisterointipaperi nimenmuutosilmoitusriveineen lojuu viela olohuoneenpoydalla.) Sangynpohjasta tokeennuttiin varsin rivakasti ja h-hetkea kohden valmisteluiden tahti kiihtyi, joskin kaksi paivaa ennen juhlaa tuntui viela silta, ettei kaksi viikkoakaan lisavalmisteluaikaa menisi yhtaan hukkaan.

Erinaisia jannitysmomentteja oli myos matkan varrella. Esimerkiksi alusviikon maanantaina, kun olimme menossa koekampaukseen Parthenayhen, olimme liikkeella jo parhaat paivansa nahneella matkailuautolla (kaupunkiin lahti samaa matkaa koko Sirolan komppania, joten emme olisi mahtuneet henkiloautoon), ja sepas ottikin ja kieltaytyi starttaamasta viisi minuuttia ennen kampaustreffeja varsin etaalla kampaamosta. Siina kohtaa olimme Thomas’n kanssa kaksin autossa ja kaksin saimme morskaa – kuten loppuperheeni kulkuneuvoa nimittaa – lykkia pois parkkiruudusta ylamaen suuntaan, jotta paastiin peruuttamalla yrittamaan makilahtoa… valietapin saldo oli yhdet aukirevenneet polvet (onneksi morsiusmekossa oli pitka helma), puolen tunnin myohastyminen sovitusta kampausajasta ja ketjuefektina 20 minuutin myohastyminen koemeikista, karttyinen kampaaja (mutta kaikesta huolimatta aivan ihana kosmetologi) ja tariseva morsian. Loppujen lopuksi tukasta tuli kuitenkin ihan tunnistettavasti nuttura ja naamastakin asiallinen. Tarina (ä:lla) loppui iltaa kohden omia aikojaan.

Kaiken kaikkiaan valmistelut kuitenkin sujuivat ja itse asiassa suurimman osan tyosta tekivat jotkut ihan muut kuin me itse. Minulle oli hyvan aikaa vakuutettu, etta kylla kaikki jarjestyy, ja niin kaikki jarjestyikin. Yhdet ystavat toivat tullessaan poytaliinarullat, toiset ystavat tekivat poytakukka-asetelmat oman puutarhansa kukista, kolmannet ystavat rymsteerasivat poydat paikoilleen (kuulemma oikein kolmeen kertaan), neljannet toivat mukanaan merenrantakivia ja simpukoita poytakoristeiksi, viidennet askartelivat poytakoristeita oljista ja paperinaruista, kuudennet pitivat juhlan aikana noutopoydat ja keittion jarjestyksessa, ja myos laulajat ja soittajat ja esitanssijat ja lastenhoitajat ja autonkuljettajat olivat sukulaisia ja ystavia.

Morsian leipoi kakkua 150:lle, ja voi kylla sita jaksettiin ihmetella. Voinpahan nyt sanoa, etta tein itsekin jotain juhliani varten. Tosin ilman tohtorisveljeni suunnittelemia, tarkkaan laskemia ja hartaudella askartelemia irtoreunoja olisivat kakut kylla jaaneet tekematta. Perinteita kunnioittaen aiti harsi ja ompeli juhlavaatteitani kuntoon aivan juhlan alla – talla kertaa ei kuitenkaan aivan viimeisena yona, kuten perinne koko komeudessaan olisi edellyttanyt. (Hyva niin!) Juhlien tarkein suomalaismauste tuli kalyni keittiosta: han kaansi suomeksi niin seremonian lakitekstit kuin juhlissa esitettyja lauluja ja runojakin, niin etukateen paperilla kuin lennosta puhuttunakin, ja luulen, etta juuri se toi kaikkein parhaiten Suomea ja suomea osaksi juhlaa. Kovasti vieraatkin kiittelivat matkasta Suomeen.

Etukateen hirvitti kovasti. Viimeisena iltana itkin vuolaasti jokaista tarjottua olkapaata vasten. Lauantaiaamu lienee ensimmainen kerta elamassani, kun en saanut aamupuurosta alas neljaa lusikallista enempaa. Kampaajalla jannitti, millaisen harakanpesan mahdan paahani saada maanantaisen hasellyksen paatteeksi. Sitten tuli rauha: Adélaïde hymyili minut kauniiksi ja seesteiseksi ennen kuin ehti edes aloittaa meikkausta. Ja aina vain parani: kavimme hakemassa aiti-B:n kanssa kukkani – ja millaiset kukat! Kuluneen vuoden aikana olen nahnyt viitisen kertaa painajaista, jossa olen juuri lahdossa kohti alttaria, kun huomaan, etta minulla ei ole kukkia. Niita on sitten riivitty milloin mistakin puskasta, etta olisi edes joku risu kadessa; tama kimppu hyvitti kaikki risut, moninkertaisesti.

Aamun epaonnenuhka tuli yllattain. Avio-onnen varmistamiseksi vietin viimeisen naitoyoni Sirola-komppanian tukikohdassa poissa sulhasen silmista, ja vaikka kavimme aamulla samalla kampaajalla, oli ajat porrastettu niin, etta ehdin ajoissa alta pois Adélaïde’in hoiviin kaytavan toiselle puolelle. Bestman urheasti partioi ovien valia ja kuljetti minut takaovesta turvaan. Tiella Parthenaysta takaisin kotikylaan kohtasimme liikenneympyran reunassa isa-B:n ja jaimme vaihtamaan viime hetken valmistelukuulumisia, kun tuli puhetta Thomas’sta ja kohta joku huikkasikin, etta tuossahan tuo tulee. Viime hetkella hyppasivat isa- ja aiti-B muuriksi eteeni ja ajoivat bestmanin ajaman sulhasauton pois pois pois. Thomas soitti tien paalta aidilleen, etta sano Maijalle, etten hanta ehtinyt nahda (ainoastaan kuulla: “Allez allez !”). Mie kylla ehdin vilauksen nahda. Kuinkahan nyt kay avio-onnen?

Viimeisella neitoaterialla Niilon tekemaa munakokkelia. Kaasoni Soile pukemassa ja tukan torot (ö:lla) kihartamassa. Kylan kirkossa sytyttamassa kynttilat lopuneelle lapsuudelle seka pilven reunalla istuville mummoille ja vaareille. Suomalaisten morsiussaattue marsseerasi natoni Elsan soittaman bombardin tahdissa kunnantalolle, missa sulho jo saattueineen odotti. Herra Sarkozyn katsellessa tuimana uunin paalta luettiin lakitekstit ja pykalat ja puhuttiin integraatiopolitiikkaa ja sanottiin niin oui kuin tahdon ja pistettiin todistajienkaa nimet paperiin. Ja kun alettiin toinen toisellemme sanomaan asioita, nahtiin sekin ihme, etta tuore aviomies ei ollut saada kyyneliltaan sanaa suustaan. Oli siina haavaella silmienpyyhkimista.

Loppujuhlasta sen verran, etta vetta satoi sopivissa kohdin mutta aamuyolla loistivat jo tahdet, koktailtilaisuudessa piti pussata ehka noin sadatkahdetkymmenet hikisen lihmaiset posket ja kayttaytya poliittisesti korrektisti, iltajuhlan pitopoydassa riitti syotavaa ja juotavaa, kansanmusiikkitrio jaksoi soittaa aamuneljaan asti, vaihtotanssikengat tulivat hyvaan tarpeeseen ja Mikko esitteli tanssin lomassa nenaliinan toimivuutta hikipipona, Cindy paasee seuraavaksi naimisiin ja Miguel nappasi sukkanauhan hampaillaan (puolivirallinen haakutsukin on jo esitetty ensi vuodeksi – maisterisrouvis paasee Sevillaan!), iltateeta ei kukaan tullut keittaneeksi vaikka juhlaa varten tilattiin erikseen Ranskan hienoimmasta teetalosta melkein kilo teeta, letkistakin vedettiin (joskaan ei ole varmuutta, etta ranskalaiset ymmarsivat kyseessa olleen suomalaisen perinnekansantanssin), “Merci d’être venu(e/s/es)” sanottiin ehka noin satakahdeksankymmenta kertaa ja pelkka “Merci” varmaan seitsemankymmentakaksi kertaa viela lisaksi, seuraavan aamun brunssiraappiaiset olivat tarjontansa maaralta ja laadulta ennennakemattomat, ja viimeiset haavieraat lahtevat kotimatkalleen huomenna. Kuvia on alettu katsoa vasta hiukan jostain reunasta maistiaisiksi – kolme-neljatuhatta on viela nakematta. Niissapa sitten juhlaprojektia kokonaiseksi vuodeksi.

Niin joo, miltas nyt sitten tuntuu. Kivalta tietysti:) Polholta aina kun joku alkaa rouvitella (erityisesti rouva-Belliarditella), mutta kaitpa siihenkin tottuu. Aviomieheni istuu tuttuun tapaan tattina koneensa aaressa ja tekee toita (maanantaiaamu alkoi tuttuun tapaan puhelulla firmanprojektiyhteyshenkilolle), ja minua odottaa konferenssiesitelmanvalmisteluprojekti – heti kunhan palaan Tarttoon. Ihan heti. Salamana.