Maisteri Maailmalla

Kävin tänään tervehtimässä jokea. Istuin pitkään rantakivillä ja katsoin, kuuntelin, haistoin, tunsin. Ruotsin vaarojen vihreänkeltaiset varjot heijastuivat vastarannan lähes tyyneen vedenpintaan. Aurinko paistoi kuumasti. Rantatien varret kasvoivat valkoisilla käkkäröillä olevaa horsmaa, villiruusujen marjat hehkuivat punaisina pisaroina, ja juuri kun olin astumassa mäntyjen varjosta aurinkoon, kävelin lapsuuden syystuoksuun: punakaarnaisten rantalehdon puiden makean pistävään hengitykseen. Kaikki oli niin kuin joella pitääkin.

Kunnes pääsin rantapöheiköstä viimeiselle, rakkaimmalle rannalle. Sinne missä lapsena istuttiin vedenrajassa huulet sinisenä. Missä oli hienoa hiekkaa ja lopulta oikein kelluva laiturikin. Missä hypeltiin delfiineinä ja lapsuudenystävän labradorinnoutaja tuli meitä pelastamaan, kun sen mielestä oli pulattu kylliksi. Minne juostiin uimaan yökylästä puoliltaöin ja mistä sitten juostiin takaisin lämmittelemään 40-asteiseen saunaan, kun ei osattu lämmittää aina-valmista-kiuasta sen kuumemmaksi. Nyt se ranta oli päästetty rytöpaskaksi. Annettu muuttua liejuksi ja kasvaa kaislaa. Itku melkein tuli.

Kotimatkalla, syvissä mustissa mietteissäni, kauppareppu selässäni, tervehdin kuitenkin junaradan alikulun kohdalla tapaamaani VR:n radanrakennussetää. Hän hymyili ja kysyi: “Jokos on koulu loppunut?” En voinut muuta kuin nauraa. “Voi kunpa olisikin!” “Niin niin, mutta tältä päivää?” “Ei kun mie kävin tuolla joella kattelemassa…” “Kommeetahan siellä on.” “Niin, on. Kyllä siellä lepää…” Loppumatka sujahti koululaisen kevyin askelein, nuoruuden innolla ja voimalla.