Maisteri Maailmalla

Kävin tänään Kaupissa ulkoiluttamassa eilistä heräteostostani: talvijuoksukenkiä. Vaikka etukäteen ikkunasta tilannetta tarkastellessani harmittelinkin, että taisin myöhästyä talviolosuhteista tällä kertaa, oli Kaupissa lunta ja jäätä ja sohjoa ja kaikkea siltä väliltä kyllä sangen piisaavasti. Hyvin kulki, ja kun kerrankin olin päässyt liikkeelle valoisan aikaan, pääsin kerrankin kokeilemaan kaikkia niitä jännittäviä sivupolkuja, joiden suuntaan olen jo pitkään valaistulta reitiltä kaipaavasti katsellut. Piti vain vähän kertailla sellaisia logiikan perussääntöjä, kuin että jos yritän päätyä palaamaan alkupisteeseen sellaista polunpäätä, joka saapuu pisteeseen oikealta, ei teiden risteytyessä kannata valita juuri vasempaan kaartavaa vaihtoehtoa – niin houkuttelevalta kuin metsä juuri siinä suunnassa näyttäisikin. Vaikka eipä sillä, seuraavalla kierroksella voi sitten kokeilla muita vaihtoehtoja. Ja pienillä metsäpoluilla on vähemmän tiiviiksi tampattua liukasta lunta kuin leveämmillä valtaväylillä, eikä ainakaan ensimmäisellä yrityksellä vielä eksynyt. Muutenkin oli tosi kivaa.

Uimiset ovat viime aikoina jääneet. Edellisen kerran kävin kaksi viikkoa sitten tätilöimässä ollessani Arajärvessä, ja norpansukuisen tätini innostamana (ja myös ilmeisen suureksi lisäinnostukseksi) uin hänen vanavedessään kahden laiturin väliä edestakaisin kolmeen kertaan. Tätini on vakuuttunut, että laitureiden välimatka on 25 metriä, mitä kotiranskalainen kyllä protestoi ja epäili edestakaisin matkan olevan korkeintaan 30-40 metriä. Oli miten oli – satakin metriä 3-asteisessa järvessä (olkoonkin että saunan lämmittämänä) on tämmöiselle löperö-maisterille ihan kelpo saavutus!

Jokohan ihan virallisesti olen uskaltautunut julistaa… no, tässäpä nyt ainakin tulee: minulla on etuajassa iskenyt kolmenkympinkriisi. Se ilmenee omituisena sporttipuuskana, joka puolestaan on kirvoittanut täysin käsittämättömään suunnitelmaan: ajattelin mennä ensi lokakuun kolmantena juoksemaan Pirkan Hölkän. Tai siis aion. Niin siis, menen. Kaikki tsemppi ja seura on tervetullutta ja varmasti tarpeellista. Toistaiseksi olen päässyt yhtä matkaa noin 13 kilometriä. Siitä on vielä hiukan kirimistä tavoitteena olevaan 33:een.

Onneksi aikaa on. Ja upouudet talvijuoksukengät. Ja vielä älyttömimmistä älyttöminkin ajatus muhimassa: jospas ostaisi oikein murtsikkasukset. Kun en ole hiihtämisestä tykännyt sitten ala-asteen neljännen luokan. Siis melkein 20 vuoteen. …hullu se on. Hu-hu-hullu. Kolmenkympinhullu.

JK. 16. päivän iltana: Mitä hullu oppi tänään: ei kannata antaa tohtorismiesten houkutella itseään iltalenkille, vaikka kuinka puhuisivat leppoisasta hölköttelyvauhdista ja vaikka kuinka polttelisi 11 kuun päässä siintävä tavoite. Joutuu maisterinplanttu nielemään ylpeytensä ja nilkuttamaan kotiin.