Maisteri Maailmalla

On se aika vuodesta, kun pieni tutkija tuntee itsensä tavallistakin pienemmäksi: pitäisi kirjoittaa apurahahakemuksia ja kertoa, kuinka mahdottoman hyvä on. Niinpä se istuu kammiossaan, tuijottaa ruutua ja itkeä tihruttaa. Syö suklaata ja tihruttaa vähän lisää. Tulee ajatelleeksi Hietaniemen uurnalehdossa lepäävää Saika-keijua, eikä tihrutuskaan enää riitä.

Onneksi välillä on mukaviakin asioita:

• Kotiranskalaisesta tuli Tampereen yliopiston laulajien ykköstenori. Että on nyt laulavaista kansaa tupa täynnä (ja hänelle ensimmäiset omat sosiaaliset kontaktit tässä kylässä).
• Tapasin viime viikolla polvitohtorin, joka muljutteli polveani edestakaisin ja tuumi, ettei siinä näyttäisi mitään vikaa olevan. Antoi tulehduskipulääkekuurin, ja nyt odotan toiveikkaasti, että kipu häipyisi taivaan tuuliin yks kaks yllättäin. (Mikä tietysti on kaikkein todennäköisin vaihtoehto, eiköstäjuukos.)
• Laulutunneilla on kivaa ja laulunopettajani on tiukasti sitä mieltä, että ääni on ratkaisevassa kehitysvaiheessa. Toissapäivänä oli vuoden ensimmäiset säestysharjoitukset, ja Poulencin Le courte paille -laulusarjan hassut laulut alkavat kulkea hassunhauskasti. (Mistä tulikin mieleeni, että minun piti ottaa tänään ennen kotiinlähtöä vielä kopiot sarjan lopuistakin lauluista, nyt kun olen lopulta saanut käsiini koko sarjan.) (Niin, täällä sitä vielä kammiossa kökitään. Ja tihrutetaan.)
• Olin aamusta ekaa kertaa elämässäni leposykemittauksessa (mikä sinänsä jo oli mielenkiintoinen kokemus). Laborantti kävi tulosta katsellessaan kysymään, olenko mää kovakin urheileen. Hehee! On siis kaikki luontaiset edellytykset loistojuoksijaksi. Kun vaan vielä pääsisi vähän juoksentelemaankin, ettei jäisi edellytystasolle…
• Kotona odottanee vielä viimeinen pala maanantain 1/2-vuotishääpäiväksi leipomaani minttusuklaajuustokakkua. Jo se voisi olla hyvä syy lakata tihruttamasta tältä iltaa ja mennä kotiin. Muista syistä puhumattakaan.