Maisteri Maailmalla

Vaihteeksi siis taas työn touhussa. Eilen sain viimein koko 5700-rivillisen aineistoni pläräyksen loppuun, ja nyt alan pyöritellä ensimmäistä 2000 esimerkkiä kaikin mahdollisin päin. Samalla sivistän itseäni. Esimerkiksi Hesarista peräisin olevan aineistoni esimerkistä numero 1915 voi oppia, että kirjallisten töittensä varmuuskopioita kannattaa säilytellä jossain muualla kuin työnsä alkuperäisversiota.

Suomen matka sujui hyvin, vaikka olikin raskas (suhteellisen perinteisesti matkustaminen ei ole lepoa, päin vastoin). Vaan ei sinne kai nukkumaan lähdettykään. Kirsinkaa juttua riitti pitkälle aamuyön tunteihin asti, Aadalla taas heti aamuvarhaisesta lähtien. Seminaarin juttu oli mielestäni täyttä hömppää. (Miten Viidan Moreenista tehdään kielitieteellinen tutkimus? Vahtimalla kertojan fokalisaatiota ja moniäänisyyttä – mutta miksi se minusta silti kuulostaa kirjallisuustieteeltä? Heh, taisivatpa siinä tapauksessa kaikki maisterin kirjallisuustieteellisiksi tarkoitetut sepustukset olla itse asiassa tiukkaa lingvistiikkaa…) Kotimatkalla laivassa kysyin vierustoveritädiltä kelloa, ja siitä seuranneen juttelun lomassa täti kysyi, mikä minusta tulee isona. On muuten aina vain mahdottoman hankala kysymys. Tallinnan bussiasemalla lippujonossa perässäni ollut pappa tuli muuten vain juttelemaan, isojen ja pienten maiden henkisestä erilaisuudesta ja siitä, miten nykyään virolaiset vievät lännestä tulevia vieraitaan katsomaan neuvostoajan muistomerkkejä kuten Koillis-Viron valtavia tuhkavuoria tai kasaan romahtavia autioita betonikaupunkeja, joista vielä 15 vuotta sitten ei haluttu kansallisena häpeätahrana puhua lainkaan.

Niin, ja Tallinnasta matkustin kotiin erään mekonkaa ;-D Hii! Melkein päivittäin tekee mieleni käydä raottamassa vähän pukupussia, kurkistamassa sisään ja ihastelemassa. Taisi siis olla oikea valinta.

Viikonloppuna olin Tõrvassa kuoroleirillä. (Tõrva sijaitsee Etelä-Virossa, aikalailla suoraan Viljandista etelään mutta Valgamaan puolella.) Lauantaiaamuna odotin kyytiä Kroonuaia kadulla ja katso! Kevään ensimmäiset lokit kirkuivat kattojen yllä. Sulavesi ryöppysi ränneistä ja niiden sivuista, ohiajavat autot pärskyttivät kuravettä laajassa kaaressa kummallekin puolelleen. Tartossa satoi vielä räntää, mutta Tõrvassa paistoi jo aurinko. Oli todellinen kevätpäiväntasauksen jälkeispäivä.

Maisterilla on nyt kolttu heinäkuuksi. Tuntuupas aika erikoiselta. Hee.

Tohtorisveljet on käteviä – heiltä saa korvaamatonta vertaistukea ja kannustusta. Ja hyödyllisiä linkkejä.

Siis niin kuin terveisiä Tampereelta ;-D

Matkakuopissa täällä jo odotetaan. Huomenna käännän nenän kohti Tallinnaa, ja yhtä mieleen jäänyttä, edelliskerrasta hiukan pienennettyä mekkoa sovitettuani loikkaan laivaan ja hurautan Helsinkiin, minne ex-luokkakaverini Kirsi on luvannut tulla minua vastaan. Jee, näkee Kirsiä pitkästä aikaa! Yöpuu löytyy Espoosta, vaan saapa nähdä, annetaanko minun tällä kertaa nukkua, vai pitääkö taas seurustella pitkin öitä.

Perjantaiksi olen piirtänyt itselleni Helsingin karttaan mekkokauppasuunnistusreitin, ja ex-asuintoverini Eira on luvannut tulla suunnistamaan kanssani. Jee, näkee Eiraakin pitkästä aikaa (ja pääsee ihailemaan kihlasormusta, joka viimeksi tavatessamme ei ollut vielä ehtinyt kultasepältä sormeen asti)!

Perjantai-illaksi sekä viikonlopuksi on luvattu sohvapaikkaa Kangasalta – jee, näkee kummityttö-Aadaa! Ja jos lasketaan prosentuaalista osuutta hänen eliniästään, niin nähdään kyllä tosi tosi pitkästä aikaa. Soileakin näkee. Jee!! (Soile on ex-kurssikaveri, vaan Aadastapa ei eksää saa yrittämälläkään.)

Maanantaina minulla on laulutuntitreffit Heinin kanssa pitkästä aikaa ja sekin on iso jee – joskin, noh, tässä välillä ovat lauluharjoittelut jääneet aikas vähälle… tänään juuri (kyllä kyllä, pitkästä aikaa) kiekuilin tunteloisen ja tulos oli aika masentava. Aänenkäyttö on urheilua, eikä kerran saavutettu taso pysy, jos ei yhtään reenaa. Kuorossa laulaminen ei selvästikään aja asiaa.

Lisäksi on sovittu maanantaille avantouintitreffit ex-naapurinpojan Tapion kanssa (jee!) sekä tiistaille perinteiset (joskin varsin epäperinteisen pitkästä aikaa…) teenjuontitreffit ex-melkein-naapurintytön Jennin kanssa (jeee!). Matkan perinteinen pakollinen paha on tiistai-iltapäivän seminaari yliopistolla, ja perinteisesti hyvä on loppureissun sohvapaikka Tammelan Sirolassa. (Jepujeejee!)

Jos vielä löytyy lisää eksiä tahi muita treffinjanoisia, voisi sohvapaikkojen suhteelliseen läheisyyteen sijoittuvia kaupunkitreffejä vielä saada mahtumaan matka-aikatauluun. Jos ei, on olemassa teoreettinen mahdollisuus, että jossain vaiheessa matkaviikkoa saatan jopa ehtiä raottaa hiukan tietokonetta ja tutkimusaineistoani.

Ai niin, PS. Kiinalainen ystäväni on aloittanut hurjan markkinointikampanjan tutkimustyölleen. Ensinnäkin Viron (ainoan? suurimman? ainakin useimmiten viitatun) kielitieteellisen julkaisun Keel ja Kirjandusen helmikuun numerossa on ilmestynyt hänen kiinankielisen teoksensa innostunut ja kiittävä arvostelu. Eilen julkaisi Tartossa ilmestyvä sanomalehti Postimees hänestä ja hänen tutkimuksestaan artikkelin, jossa viitataan ahkerasti myös Keel ja Kirjandusen arvosteluun. Ei yhtään hullumpaa nuorelta kielitieteilijältä. Bien joué, hyvin pelattu, sanoisi ranskalainen (tai sanookin, tuo kotiranskalainen), varsinkin kun kirjakritiikin alla komeilee yhden Viron uralistiikan grand old manin, Ago Künnapin nimi. “Vau, enpä olisi arvannut, että herra Künnap osaa niin paljon kiinaa, että on lukenut kirjasi!” minä sanoin. “Noh, niin, sen arvostelun kyllä kirjoitin mie ihan itse”, vastasi tähän nuori kiinalainen kielitieteilijä, “mutta koska tapana ei ole julkaista tekijöiden itsensä kirjoittamia arvosteluja kirjoistaan…” Tout à fait, bien joué !

Äiti ja isu olivat Tartossa tämän viikon, lähtivät eilen. Lähtökurjuutta liennytin ostamalla itselleni uimalasit; oli hämmentävä kokemus, kun silmiin ei sattunut ja näki etukäteen, koska tulee altaan reuna vastaan (puhumattakaan hämmentävästä vastaantulijoidentuijotteluelämyksestä – sen jälkeen tosin alkoi vähän ahdistaa, kun varmaan joku niistä vastaantulijoistakin tuijottaa).

Keksin tänään, mitä naapurista toisinaan kantautuvan tingelintangelinmusiikin täytyy olla: kanteleen soittoa. Kenellä muulla on yhtä musikaalinen naapuri, joka helistää niin kannelta kuin haitariakin?

Kevät on tainnut alkaa hiipiä kulmille. Aurinko lämmittää jo, ja ilmassa tuoksuu lämmin tuuli. Kohta on jo pääsiäinenkin (ja esitelmöintivuoroni Tampereen jatko-opintoseminaarissa; miksiköhän tutkimukseni ei edisty yhtä matkaa vuoden kulumisen kanssa? hassu juttu). Kuu on Rüütli-kadun yllä muutamaa päivää vaille täysi ja sisällä soi Sir Elwoodin hiljaiset värit. En ole paljon vanhempi kuin kuusitoistatalvinen, en paljon nuorempi kuin joukon vanhin. Mahla kohisee puiden suonissa.

…tai sitten ei. JK. 9.3.: Vettä ja räntää ja lunta sataa. Iltaa myöten näyttää taas täydeltä talvelta. Thomas’ta harmittaa, minua huvittaa. Opiskelen unkarin sanoja huomiseen välitenttiin. Osaan sanoa unkariksi, että lapset rakentavat lumiukkoa (a gyerekek hóembert építenek), mutta sille tuskin on enää kauan käyttöä nykymaailmassa. Sen sijaan on hyödyllistä osata ohjeistaa, että maito pitää aina laittaa jääkaappiin, a tejet mindig a hűtőbe kell tenni.

Elämäni ensimmäinen konferenssiabstrakti lähti juuri matkaan konferenssin tieteelliselle toimikunnalle. Siellähän sitten ihmettelevät ja huhtikuun alkuun mennessä päättävät, joutuuko maisteri tärisemään ilkeiden tutkijoiden polttavien katseiden alla ensi elokuussa. Kaikkeä pöhköä sitä tuleekin ihminen elämässään tehneeksi – tutkija muka, phähhöh. Onneksi on kotona kuitenkin englanninkielentaitoinen oikolukija.

Minulla on hiirisyndrooma. Eipä sillä, että se olisi mitään uutta, mutta viime päivinä se on taas noussut erityisesti pintaan. Olen hiiri hiirulainen, pieni ja harmaa, arka ja saamaton, jonka kissat pelottavat koloon vikisemään tai jos ei, jyräävät yli yhdellä hännänhuitaisulla. Useimmat tutut eivät kuitenkaan ole huomanneet tätä, koska minulla on varsin toimivat vieraskasvot – oikein komeat keltaraitaisen kissan paksut posket, jotka vedän hiirennaamani eteen sosiaalisissa tilanteissa, ja vihreiden viirukiilusilmien taakse kätken pienet pälyilevät hiirensilmäni. Toki olen hiireksi taitava: ahkera ja tunnollinen olen (jos motivaatiota riittää), ranskaakin osaan puhua ja laulaessani pysyn nuotissa, ja jos joku opettaa, kelpaa tanssiani katsella. Olenkin hiiri, jolla on mahdottoman komeat viikset – niin komeat, etten tarvitse toisia vierasnaamaani koristamaan, vaan omani riittävät. Oikein niin komeat, että kun kissa minut kerran suuhunsa hotkaisee, jättää se viikset syömättä. Lämmittäähän se toki hiiri hiirulaisen mieltä.

Syksyn puolella bongasin Ilveksen kamerallani, nyt pääsin hänestä jo puolentoista metrin päähän – laulamaan. Olin juuri kuoron keikalla Baltian puolustuskorkeakoulun 10-vuotisjuhlallisuuksissa, joihin osallistuivat kutsuvieraina myös Viron ja Latvian presidentit. (Taidamme olla lafkan virallinen viihdytyskuoro – joulukuussa kävimme laulamassa siellä valmistujaisissa, viime viikolla itsenäisyyspäiväjuhlassa ja nyt siis vuosijuhlassa.) Oli poliisia, turvamiestä, metallinpaljastinta ja pommikoiraa, vieraiden rintamuksissa killutinta toisen perään ja minuutin tarkka aikataulu (meidän lavallamenoaikamme esimerkiksi klo 18.12).

Ei silti jäänyt kovin hyvä mieli esiintymisestä. Ei niinkään harmita se, ettemme avanneet kunnolla ääniä, eikä sekään, että juhlasalin kokolattiamatto nielaisi kolme viidesosaa kaikesta äänestä ja jätti jäljelle tuhnuisen ja lattean soinnin. Kurjimmalta tuntui katsella koko kuoron täpinöitymisen ja innostuksen kohdetta, herra tasavallan presidenttiä, joka rötkötti tuolissaan, hieroi silmiään, katseli kattoon, kelloon, kattoon, ja hyvä ettei haukotellut suu korvasta korvaan. Kyllä sen verran pitäisi kunnioittaa nenänsä edessä olevaa, parhaintaan yrittävää 40 kansalaista, ettei kaikkein kyllästyneintä naamaansa näyttäisi – vaikkeivät televisiokamerat juuri kohti tähtäilisikään. Sen verran ymmärtää maisterikin; luulisi, että presidentti olisi maisteria fiksumpi.

Viroksi raejuusto on kodujuust, siis kotijuustoa. Kukahan sitä osaisi kotona tehdä? Rasvattomana se maistuu puulle.

Tartossa teille ajetaan niin paljon suolaa, että pakkasellakin tiet ovat märkänä. Jalkakäytävät ovat ihan yhtä kamalaa sohjoa kuin autotietkin, eikä lumi sen vuoksi tallaudu kovaksi ja helposti käveltäväksi vaan jää niljakkaan liukkaaksi sössöksi. Kengät ovat ihan valkoisena ja niiden nahka kipristyy. Kuka korvaisi suolasta pilalle menneet popot?

Konferenssiabstraktia on harvinaisen hankala kirjoittaa, jos ei osaa määritellä tutkimuksensa aihetta. En vieläkään osaa tehdä tekstissäni eroa komitatiivin muodon (-ine-) ja merkityksen (‘joku on jonkunkaa’) välille, vaikka äkkiseltään se tuntuukin yksinkertaiselta. Hyvähän sitä on sitten yrittää englanniksi selittää, kun ei suomeksikaan osaa.

Katoliset uskovat, että kaikki ihmiset pääsevät paratiisiin, sillä eihän Kristus turhaan puolestamme kuollut. Mie kun luulin, että katolisten piti ansaita pelastuksensa ja että luterilaisilla on helppoa, kun yksin uskosta ja yksin armosta. Mutta että ihan vallan vain armosta ja Kristuksen lunastustyöstä, vaikka ei yhtään uskoisi? Hämmentävää.

Viron itsenäisyyspäivän (jota he muuten itse kutsuvat tasavallan vuosipäiväksi: vabariigi aastapäev) presidentinvastaanotolla ei ole puoliksikaan yhtä komeita kolttuja kuin Tarjan vastaavissa pirskeissä. Sen sijaan presidentin puoliso on tyrmäävän edustava (niin on toki tohtori Arajärvikin).

Absolut-vodka on pehmeän pyöreää, Viru Valge puolestaan pitkää ja kapeaa, ja Fazerin hasselpähkinäsuklaasta tulee sulatettuna mahdottoman hyvää suklaakakkua (varsinkin kun sulatetun pähkinäsuklaan päällystää kerroksella valkosuklaa-maskarpone-hapukoor-tahnaa) (kun saan Madisilta reseptin, heitän sen saman tien tuonne vasemmanpuoleisen alasivulinkkilistan Reseptejä-osastoon) (JK. 1.3.: Nyt löytyy kirsikkasuklaakakku reseptilistasta!)

Suomalainen, ranskalainen ja espanjalainen menivät Afrikkaan. Ensimmäistä kertaa elämässään he näkivät siellä norsun. Espanjalainen mietti mielessään: “Ohhoh, miten iso eläin! Ja mitkä valtavat korvat… mitenköhän kauas se niillä kuulee?” Ranskalainen mietti mielessään: “Ohhoh, miten iso eläin! Ja miten ryppyinen nahka… mitenköhän paljon ryppyvoidetta sillä kuluu ihonhoitoon?” Suomalainen mietti mielessään: “Ohhoh, miten iso eläin! Ja miten pitkä nenä… mitäköhän se minusta ajattelee?”

Kovin usein tunnen itseni perin kovin suomalaiseksi.

Tein tänään uuden uimahalliennätykseni: 1750 metriä (parissa tunnissa). Testasin myös pikasammakointikykyjäni, ja onnistuin räpistelemään 50 metriä 64 sekunnissa. Ensi kerralla opettelen kääntymään altaan päässä sillain vauhdista siististi volttipiruettitsydeemijutulla, ja kyllä sitten lähtee. Clotilde ja Miguel esittelivät perhosuintitaitojaan (ja Miguel selinsammakointia), mutta mie uin vain yhtä tyyliä: tätietanointia. Kun edellisen kerran olin altaassa viime viikon tiistai-iltana, porhalsi jo yksi setä vauhdilla minulle selkään. Ensin säikähdin aika tavalla (ja pärskin vettä kaikenlaisiin rööreihin) ja sitten tuli paha mieli, kun tyyppi ei ilmaissut minkäänlaista sympateerausta yliajamaansa tätiä kohtaan. Silloin päätin, että vastedes uin vain radalla, jonka yllä leijuu kirjoittamaton häpeäleima etanamaratoni. Niin kerta. Loppuu se maisteriin törmäily.

Tänään olenkin keskittynyt porhaltamaan altaan ulkopuolella. Aamulla kävimme kääntymässä toisel puolel jokkee Annelinnan laitamilla kauppakeskus Eedenissä etsimässä spreiattavaa liimaa (mitä ei ollut) ja katsomassa tapetteja (jotka olivat liian lörtsyjä taustapaperikartongiksi), palasimme Ystävyyden siltaa pitkin Büroomaailman kautta (mistä sitten löytyi sprayliimaa – jota emme kuitenkaan ostaneet – sekä paperileikkuri – jonka ostimme, mutta unohdimme esittää Thomas’n ITIC-kortin, jolla siitä olisi saanut halvennusta) uimahallille. Kloorinhajuisina jatkoimme vielä matkaa puolustusakatemian nurkille taidepaperikauppaan ja sieltä neljäkymmentä kartonkiarkkia ja vähän vähemmän kalkkipaperia mukanamme vielä kangaskauppaan hakemaan rullallisen yhtä ja puoli rullallista toista kangasnauhaa. Että kyllä nyt olisi askarteluvälineitä. Kuka haluaisi tulla tekemään kortteja?

Minulla olisi nimittäin muutakin puuhaa. Sunnuntai on aikaraja konferenssiesitelmän abstrakteille, jos mielii puhumaan ensi elokuussa Helsingissä järjestettävään, sijamuotoja käsittelevään Case-konferenssiin, enkä tietenkään ole voinut paneutua asiaan ennen viime tippaa. (Ensinnäkään, en erityisemmin mieli mihinkään puhumaan julkisesti. Toiseksi, viidensadan sanan pruju pitää kirjoittaa konferenssin toimintakielellä, siis englanniksi – siis hei, yäk. Kolmanneksi, en mie oikein tiedä, mistä mie sinne lähtisin jorisemaan. Asiaa ruikuttelin viikonloppuna sähköpostitse ohjaajalle, ja tänään sain häneltä täpäkän vastauksen. Miksiköhän mie en osaa olla yhtä lailla täpäkkä? Siihen varmaan tarvitaan tohtorin tutkinto.) On siis aika kaivaa gradu esille ja tutustua tarkkaan maisteri Sirolan opinnäytetyössään esittämiin tutkimustuloksiin. En kai mie niitä nyt enää ulkoa muista!

JK. Ai niin, Mikko: 4.4. Heinavanker Tartu Jaani kirikus! Joko ostan sinulle lipun?

En mie nyt sitten pääse täältä lähtemään Suomen suuntaan tässä viikonvaihteessa. Tai no pääse ja pääse, pöh, en kerta kaikkiaan jaksa, kun en voi edes käyttää Tampereen seminaaria tekosyynä, vaan joutuisin lähtemään takaisin Tarttoon ennen seminaaria. Ja maaliskuun ensimmäiseen päivään mennessä pitäisi onnistua raapustamaan englanninkielinen abstrakti ensi elokuussa Helsingissä pidettävää Case-konferenssia varten, vaikken edes ymmärrä, mistä voisin siellä muka puhua (mutta kun ohjaaja käskee, ei voi maisteri muuta kuin totella). Ja tänä viikonloppuna yritämme myös saada aikaan kortintekotalkoot – meillä kun olisi jokunen sata korttia tässä lähetettävänä Ranskan suuntaan mitä pikimmiten, sattuneesta syystä. Ja seli seli.

Uusi matkailuyritys siis maaliskuussa.