Maisteri Maailmalla

Voisinpa kuvitella, että aikuistumiseen kuuluu oleellisena osana rajojen hakeminen ja koettelu. Sitä oppii arvioimaan omia kykyjään, kestoaan ja päämääriä: mitä tavoittelen elämässä, mihin kykenen, mitä pystyn. Mie en oikein vieläkään ymmärrä, että (tämänikäisenä) minun pitäisi (vissiin kai niin) olla aikuinen. Vähitellen olen kuitenkin liikuskellut siihen suuntaan, etsinyt rajojani ja vahvistanut jo löytämiäni.

Nytpä olen viimein rajani löytänyt, ja tiedän, mikä käy yli voimavarojeni: diskurssianalyysi ja tumput.

Palasin juuri tohtorisseminaarista opponoimasta Norman Fairclough’in teorioille perustuvaa, kriittistä diskurssianalyysia esittelevää työtä. Stiknanfuuliaa, sanoisi isu, ja voi kuinka oikeassa hän olisikaan! En ymmärtänyt tekstistä paria pölähdystä lukuunottamatta hölkästäkään, ja opponointini oli sen mukainen – eikä työn tekijät vastaukset kysymyksiini auttaneet yhtään kirkastamana pölähdyksiä. Pimentoon jäi.

Ja mitä tumppuihin tulee, sain Kilpisjärvellä aloittamani monsterilapaset loppuun, ehkä noin kahdeksan tai kolmentoista purkamisen ja uudelleenneulonnan jälkeen, ja vaikka niiden monsteruus on oleellisin osin vähentynyt, eivät ne oikein silti sovellu julkisesti esiteltäviksi, saati kenellekään lahjoitettaviksi. Onneton tumput tilannut esto-osastomme ei tietenkään kohteliaisuuttaan voi tätä ääneen sanoa, ja on nyt velvoitettu ajasta ikuisuuteen pitämään minimonstereita käsissään aina tavatessamme. Ah ja voih, mikä onkaan kohteliaisuuden palkka tässä maailmassa.

Niin että äiti, saanhan jatkossakin turvautua sukka- ja tumppupalveluun? Ja koko muu ihmiskunta: suojelkaa minua diskurssianalyysiltä!

itse kullekin säädylle! Tartossa satelee hiljalleen lunta, ja syytä onkin, sillä huomenna hiihdetään Tarton maraton pitkin Etelä-Viron mantuja, jotka ainakin Tartosta katsottuna ovat näyttäneet kovin paljailta koko alusviikon.

Hihtaamiseen sijaan maisteri on jatkanut uintireippailua: eilen aamulla kävin hallissa kauhomassa 1300 metriä. (Tosin kokemus oli suhteellisen masentava: uimaseuralaiset Thomas ja Clotilde vain vilahtivat altaan päästä päähän kuin hopeakylkiset lohet Tornionjoessa, kun taas maisteri tuli kukkahattutätityylillään perässä etananvauhtia. No, ehkä aina ei voi olla ensimmäinen.) Loppupäivä sitten kuluikin mukavan raukeassa usvassa, jollainen aina saunan jälkeen seuraa, ja illalla Clotilde, Miguel ja Madis tulivat perjantai13.päiväis-ystävänpäiväis-miinusyksivuotisSuomenhääpäiväis-illalliselle, ja niin jengi oli koolla ensimmäistä kertaa sitten Kilpisjärven. Miguel lupasi auttaa maisteria tilasto-ohjelmien käytössä (ja kauhisteli pitkään, miten hänen tilastointikurssillaan tuhlattiin kolme tuntia kuvaajien piirtämiseen Excellillä, kun olisi olemassa vartavasten kuvaajien piirtoon tarkoitettuja ohjelmia, jotka kahdella napin painalluksella tekevät saman työn ja vielä Excelliä paremmin ja katseenkestävämmin) (Miguel on hurjan söpö, kun hän innostuu asioista niin helposti ja tulisieluisesti puolustaa omiaan). Poirottiakin katsottiin ja yön varhaisina tunteina nautittiin suklaakakkua ja suklaisiin sekä punamarjaisiin jälkiruokiin sointuvaa makeaa viiniä. Ettei nyt ihan rappiolle mentäisi?

Thomas meni juuri tiskaamaan eilisillan tiskiröykkiötä, jotta mie voisin alkaa töilleni. Ja mitä mie sillä aikaa teen? Höpötän teille. Ryhtiliike, hoi! Mars töille, maisteri!

JK. Illalla

Tulen juuri Vanemuisen konserttisalista, ensimmäisestä Laulujuhlien suurharjoituksesta. Kuvitelkaa 900-paikkainen konserttisali – 600 paikkaa permannolla ja loput parvella. Joka ikinen tuoli on varattu, takariviin ja reunoille on tuotu lisätuoleja. Kaiken ikäisiä laulajia, enemmän nuoria kuin vanhoja. Jännittynyt hiljaisuus, joka ikinen silmäpari lavalla seisovan johtajan käsissä, ja kun käsi heilahtaa, alkaa 900 laulajaa hengittää yhdessä rytmissä.

Valgust, soojust valab alla päiksekulm, päikesekulm, päikese kevade kulm. / Käbid kuuskedel vere karva, männil tolm, männi okstel õite tolm. / Kaugel karjalaste laulus heliseb keel, emakeel, heliseb mu emakeel. / Kas on kodu ilusamat leida veel, leida veel ilmas kusagil veel?

Valkeutta, lämpöä vuodattaa aurinko, kevään ensi aurinko. Kävyt kuusissa verenpunaiset, männyn oksilla kukkapölyä. Kaukana paimenpoikain laulussa helisee kieli, minun äidinkieleni. Voiko kauniimpaa kotia löytää mistään muualta maailmasta?

Ja laulukaaren alla heinäkuun alussa laulajia on neljäkymmentä kertaa enemmän.

Tänä iltana käytiin uimassa Aura-keskuksessa: tuloksena 1500 metriä sammakointia. (Thomas taisi ehtiä pari sataa metriä pidemmälle.)

Tällä viikolla olen ehtinyt tutkimusaineistoa siistiessäni tuhannenteenkahdeksanteensadanteen komitatiiviesimerkkiin.

Tässä juuri äiti lähetti linkkivinkin: Ylitornion entinen voimisteluseurani on käynyt Kuopiossa tanssimassa. (Kuvissa 3 ja 6 tuttuja tyttöjä.) Tuollaista maisterikin on nuoruudessaan tehnyt… mahtaisikohan jalka vielä nousta?

Huraa! Ensimmäiset viisi tutkimustyötuntia on plakkarissa! Sanomalehtikieli on (edelleen) karseeta.

Helmikuun Suomen-visiittini alkaa näyttää varsin epävarmalta. Perjantaiaamulle 20.2. ilmaantui juuri uusi kuorokeikka (tänään tuli sähköpostia, että Sotakorkeakoulun itsenäisyyspäiväjuhlaan aamuyhdeksältä lähtee laulamaan “kuoron minikokoonpano + Maija ja Helleka”) ja sitä seuraavana perjantaina on kaksi esiintymistä (joista toinen Baltian puolustuskollegen pippaloissa, joihin osallistuu mm. kaikki kolme Baltianmaiden presidenttiä). Vähän heikolta siis näyttää keskiviikkoillan 25.2. kuororeeneistä pinnaaminen edes Tampereen seminaarin varjolla. Seuraava yritys sitten maaliskuussa 17. päivän seminaariin…

Tulipas minunkin osallistuttua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kalevalaisten Naisten Liiton päiväkirjankirjoitushankkeeseen. Koska en edelleenkään (edes pakon edessä) ole oppinut tiivistämään sanottavaani, repivät tulevat tutkijat varmaankin harmaita hiuksiaan, jos joskus osuvat lätinääni Kansanrunousarkistoa penkoessaan. Suositellaan vain kaikkein kovahermoisimmille.

– ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ – ¤ –

maanantai 2.2.2009, Tartto, Viro

Herään aamuyhdeksän tienoilla siihen, että Thomas on herännyt ja on nousemassa ylös sängystä. Minulla ei ole kiire mihinkään; on yliopiston lomaviikko eikä sovittuja menoja, joten käännän vielä kerran kylkeä. Kun nousen ylös puoli kymmenen aikaan, tulvii verhojen raoista auringonvaloa. Kolmatta päivää Tartossa on aurinkoista ja pakkasta. Avaan ikkunan, ja Raatihuoneen torin kellojen kumu kantautuu kaupungin yli sisään ikkunasta.

Olen Tarton yliopistossa Virossa opiskelijavaihdossa akateemisen vuoden 2008-2009. Valmistuin viime kesänä Tampereen yliopistosta filosofian maisteriksi ja loppukesästä minut hyväksyttiin sinne jatko-opiskelijaksi. Tulin Tarttoon vaihtoon ensimmäiseksi jatko-opintovuodekseni, jotta voisin asua yhdessä kihlattuni Thomas’n kanssa, joka opettaa vielä tämän vuoden Tarton yliopistossa ranskan kieltä ja ranskalaista kulttuuria. Vaihtoon lähtiessäni odotin myös pääseväni hyödyntämään Tarton yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksen kieliopillistumista ja suomen lähisukukieliä koskevaa asiantuntemusta, mutta tämän vuoden kurssitarjonta on ollut tutkimusaiheeni kannalta pettymys. Tosin en ole saanut vieläkään aloitettua väitöstutkimukseni tekemistä (vielä tällä viikolla aloitan! ihan varmasti aloitan!!), vaan syyslukukauteni kului apurahahakemusten ja esitelmien tekemiseen sekä sukukielten (unkarin ja ersän) opiskeluun. Avoliitolleni onneksi kuuluu oikein hyvää.

Tänään aamun alkajaisiksi soitan Tampereen ev.lut. seurakuntien seurakuntatoimistoon ja siirrän kirkon varausta ensi elokuulta vuoden 2010 helmikuulle. (Tänään on ensimmäinen päivä, kun tulevan vuoden helmikuun aikoja pääsee varaamaan.) Thomas’lla ja minulla on nimittäin jo viime kesänä tehty varaus Tampereen tuomiokirkkoon ensi elokuulle avioliittomme siunausta varten, mutta jo viime syksynä päätimme siirtää aikaa. Meidät vihitään siviiliseremoniassa Ranskassa ensi heinäkuussa, ja meille tulisi tosi kiire valmistella toinen hääjuhla Suomeen heti elokuun alussa. Niinpä asiaa harkittuamme olemme päättäneet siirtää Suomen juhlamme ensi vuoden helmikuuhun ranskalaisten talviloman keskelle, jotta Thomas’n perhe, lähisuku ja ystävät pääsevät halutessaan matkustamaan Suomeen. Helmikuu on myös loistava aika matkustaa hääjuhlamme jälkeen viikoksi Kilpisjärvelle kaikkien mukaan haluavien häävieraiden kanssa. Vietimme siellä juuri tammikuun lopussa ystäviemme kanssa upean ja taianomaisen viikon, eikä meillä ole enää epäilystä siitä, etteikö Kilpisjärvi olisi täydellinen paikka jatkaa viikolla hääjuhlaa lähimmäistemme kanssa. Tampereen tuomiokirkko taas on minulle luonnollinen valinta hääkirkoksi, sillä olen toiminut siellä neljänä kesänä oppaana ja se on minulle hyvin rakas paikka. Ystäväni, johon tutustuin tuomiokirkon kamarikuorossa ja joka myöhemmin siunasi kihlauksemme niin ikään Tampereen tuomiokirkossa, on luvannut tulla siunaamaan myös avioliittomme. Toivon, että uusi aikamme sopii hänelle.

Aamupalaksi keitän meille neljänviljanpuuroa, jonka syömme banaaniviipaleiden kera, ja lämmitän eilen illalla teepannuun tehtyä teetä. Aamiaispöydässä jaksamme edelleen ihastella uusia Iittalan Piano-sarjaan kuuluvia lusikoitamme, jollaisia Thomas on halunnut jo pitkään ja jotka ostin hänelle syntymäpäivälahjaksi tammikuun lopussa. Pöytäkeskustelumme käydään ranskaksi, sillä tänään ei ole suomenpuhumispäivä (torstaisin ja lauantaisin puhumme keskenämme vain suomea, muulloin ranskaa sekä satunnaisesti viroa). Aamupalan jälkeen sukellamme tietokoneillamme päivän uutisiin: Englannissa ja Ranskassa sataa lunta (Thomas’n Lontoossa asuva ystävä ei mene tänään töihin eikä hänen Keski-Ranskassa asuva pikkusiskonsa kouluun, sillä julkiset kulkuneuvot eivät kulje), ja Nikita Fouganthine on päässyt juuri tänä aamuna vapauteen.

En saa aloitettua tänäänkään tutkimustyötäni. Sen sijaan käymme yhdessä Thomas’nkaa työstämään nettisivua kesähäitämme varten. Käytän oikeastaan koko päivän sivulle laitettavien kuvien valitsemiseen ja muokkaukseen, Thomas työstää sivujen asetteluja. Hän huomauttaa, että meidän pitäisi alkaa oikeasti kiinnittää huomiota istumisasentoomme ja ryhtiin, jotta meistä ei tulisi tietokonesukupolven mallikuvia vääntyneine selkärankoinemme ja eteenpäin jäykistyneine harteinemme. Toteamme (jälleen kerran), että meidän ihan oikeasti pitäisi saada itsemme uimahalliin asti.

Lounaaksi Thomas tekee meille paistettua munakoisoa ja riisiä. Mie kerään kaiken rohkeuteni (inhoan vieraille ihmisille soittamista ja aivan erityisesti, jos puhelu käydään vieraalla kielellä – tässä tapauksessa viroksi) ja soitan henkilölle, joka vastaa yliopistolla tarjottavasta äänenkäytön kurssista. Olen tavannut hänet jo Tarton ylioppilassekakuoron harjoituksissa, missä mie laulan 2. sopraanoa ja hän käy tekemässä äänenkäytön harjoituksia. Hän on todella mukava, ja saamme helposti sovittua ensimmäisen äänenkäytön kurssin tapaamisemme ensi viikon torstaille. Odotan jo innolla, että pääsen taas laulamaan opettajan johdolla – varsinainen laulunopettajani jäi Tampereelle, ja olen mahdottoman laiska harjoittelemaan itsenäisesti, jos minulla ei ole säännöllisiä tapaamisia opettajan kanssa. (Sama taitaa päteä kaikkeen muuhunkin tekemiseeni – tutkimustyöhön esimerkiksi…)

Hääsivukuvien muokkauksen lomassa vaihdan kuulumisia ICQ-pikaviestein äidin ja isun kanssa. Kotikotona Ylitorniolla on digiboksi sekaisin, koska televisiokanavia on tänään muutettu uusille taajuuksille, ja isun pitää tietysti vahtia vieressä, kun boksi etsii kanavia. Eläkeläisenä hänellä on siihen kyllä aikaa. Äiti puolestaan korjaa lukion yhteiskuntaopin kokeita, ja valittelee, ettei niissä ole yhtään niin paljon hassuja vastauksia kuin hänen viime viikolla korjaamissaan historian kokeissa (esimerkki ei-ihan-nappiin-menneestä historian koevastauksesta: “USA:n itsenäisyysjulistus: ‘kaikki ihmiset ja eläimet on luotu tasa-arvoisiksi…’”).

Thomas’n äidiltä tulee sähköpostia Kilpisjärven matkaporukalle. Olemme matkan jälkeen viestitelleet ja vaihtaneet kuulumisia; kaikilla on ollut enemmän tai vähemmän vaikeuksia palata arkeen unelmaloman jälkeen. Thomas’n äiti muistelee viestissään Kilpisjärven huimia maisemia, puhdasta ilmaa, lumikenkiretkiämme Saanan rinteille ja moniäänisiä yhteislaulujamme sekä jokailtaista saunomista ja lumessa kierimistä. Itse uppoan helposti matkakuviin uudestaan ja uudestaan…

Iltaseitsemältä havahdumme ja huomaamme, että meillä alkaa olla kiire: meidät on kutsuttu kahdeksaksi Thomas’n belgialaisen kollegan ja tämän espanjalaisen miesystävän luokse illalliselle, auttamaan tällä viikolla Tarton yliopistossa teatterikurssia vetävän belgialaislehtorin viihdytyksessä. Käymme pikaisesti suihkussa ja valmistaudumme iltaan. Yritän vielä ennen lähtöä tavoittaa Tartossa asuvaa suomalaista ystävääni, joka on luvannut lähteä kanssani kaupoille katsomaan häämekkoja (mie inhoan kaikenlaista shoppaamista). Jos hän pääsisi ensi lauantaina Tallinnaan kaupoille kanssani, voisin lähteä samalla Estonia-teatteriin katsomaan Tšaikovskin Joutsenlampea, mitä minun tekisi hurjasti mieleni nähdä. Pelkän baletin takia en kuitenkaan viitsisi istua viittä tuntia bussissa (bussimatka Tartosta Tallinnaan kestää yhteen suuntaan 2,5 tuntia), mutta jos onnistuisin sopimaan samalle päivälle häämekkojenkatselutreffit, voisin lähteäkin Tallinnaan. Ystäväni puhelin ei kuitenkaan ole päällä, eikä häntä näy MSN:ssä.

Saavumme kerrankin kylään ajoissa (yleensä olemme sujuvasti vartin tai puolikin tuntia myöhässä kutsuajasta, mikä näyttää kuuluvan ranskalaiseen vierailukulttuuriin), muut vieraat (belgialainen vierailijalehtori ja ranskan kielen laitoksen virolainen johtaja) saapuvat 40 minuuttia myöhässä. Illan ruokalaji on nimeltään ficelles picardes: kinkulla ja sienillä sekä valkokastikkeella täytettyjä lettuja, jotka gratinoidaan juustokuorrutteisina uunissa. Ruoan ohessa juon yhteensä puoli lasillista espanjalaista valkoviiniä ja mahdottoman hyvää normandialaista siideriä ja tulen (taas kerran) naamastani niin punaiseksi, että yritän muistaa pitäytyä julkisissa tilaisuuksissa tiukasti omenamehussa. (Häihin onkin jo tilattu pullokaupalla paikallista tuorepuristettua omenamehua, joka on niiiiiiiiiiin hyvää ettei mitään rajaa.) Valmiiksi väsyneenä minulle on haastavaa seurata ranskankielistä pöytäkeskustelua, erityisesti kun sitä käydään niin belgialaisella, virolaisella kuin espanjalaisellakin aksentilla eikä oma ranskantaitoni ole kovin sujuva, mutta ymmärrän kuitenkin lähes kaiken ja olen kovin tyytyväinen itseeni. Isäntien puolen vuoden ikäiset tyttökissat ovat kasvaneet mahdottomasti joululoman aikana, eivätkä ne viihdy enää niin hyvin sylissä kuin pikkuisina.

Kotiin lähdemme puoliltaöin; ulko-ovella meitä tervehtii Raatihuoneen kellojen kaksitoista lyöntiä. Tartto on niin pieni kaupunki, että vielä lyhykäisellä kotimatkallamme törmäämme Thomas’n ranskalaisiin tuttuihin, jotka ovat ravintolan ulkopuolella tupakkatauolla. Kotiin ja nukkumaan pääsemme puoli yhden jälkeen. Olen ihan puhki poikki; ranskalaiset kukkuma-ajat eivät oikein sovi minulle, vaan menisin mielelläni nukkumaan iltakymmeneltä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että Thomas’n kollegoista on tullut hyviä ystäviä myös minulle – muutoin Tarton sosiaaliset kontaktini jäisivät aika vähäisiksi.

Huomenna tahdon vielä jatkaa hääsivustoa ja kun se viimein on valmis, sitten, voi sitten mie käyn tutkimustyöhön sellaisella apinanraivolla, että oksat pois!

Jopas nyt: Tartossa on 13,5 pakkasastetta! Kylmempää kuin koko Kilpisjärven-reissumme aikana!

Ajatukset vielä lomassa annan tiedoksi, että minulla olisi jatko-opintoseminaari-istuntoja Tampereella 25.2. ja 17.3. Tällöin (sekä jo seminaaria edeltävänä viikonloppuna) olen siis mahdollisesti tulossa Suomen suuntaan. Varauksia saa alkaa tehdä ;-D

Il fait moins 13,5 degrés à Tartu aujourd’hui – plus que ce qu’on a eu à Kilpisjärvi ! (Tiens, Vinz, tu peux trouver ici la vidéo du deuxième avent où les petits lutins font le gâteau de Noël ~ le gâteau d’anniversaire de Laurence.)

Tartossa takaisin. Alan vähitellen toipua Kilpisjärven-keikasta, jonka upeus korreloi yksi yhteen sitä seuranneen tyhjyyden ja tyhmyyden kanssa. En silti ole vieläkään päässyt tutkimuksen alkuun… vaikka yliopiston tutkimusstipendiä on juossut tilille jo ensimmäisen kuukauden verran. En ymmärrä, miten te kaikki isot ihmiset pystytte olemaan joka päivä reippaasti töissä. Koskahan minusta tulisi kylliksi iso ihminen?

Olen lintsannut työn ohella myös harrastuksista. Paraillaan olisi menossa kuoron konsertti yliopiston historiallisessa museossa, mutta kuten kontekstista käy ilmi, mie olen sen sijaan kotosalla. Kävin kyllä kuuntelemassa harjoituksia aikaisemmin iltapäivällä, mutta yhdellä kuulemisella ei oikein ehdi oppia esityskuntoon kolmea uutta laulua (joita muut ovat harjoitellet tammikuun aikana viikoharjoituksissa ja yhdellä viikonloppuleirillä) – vaikka osaisikin laulaa nuotista prima vista. Hyvältä se kyllä kuulosti. Kivaa, että edes kerran voi istua hyväakustisen salin takarivissä ja nauttia oman kuoron laulusta.

Sillä ajalla, kun olisin hyvin voinut käydä käsiksi Helsingin Sanomien komitatiivikorpukseen, olen plärännyt valokuvia. Valikoin pieniä maistiaisia Kilpisjärven viikolta Maailmalle (kuvan näkee suurempana, kun sitä klikkaa; varsinkin vaakakuvat suurenevat huomattavasti helpommin katsottaviksi) – kunhan Thomas on saanut oman pläräämisensä loppuun, saattaa nettiin ilmaantua ihan kokonainen albumillinen kuvia.

Kilpisjärven-matka oli alunperin Tarton belgo-espo-finno-franco-jengin yhteisprojekti. Aika pian alkussuunnittelun jälkeen myös esto-osasto päätti tulla mukaan (ja ostaa uuden järjestelmädigitaalikameransa vasta myöhemmin). Jo varhaisessa vaiheessa keksin myös ehdottaa, että varaisimme matkalle yhden paikan Thomas’n äidille (herra Belliardin äidille, näpsäkästi ja lyhyesti siis äiti-B:lle – kuka nyt jaksaa tämän tästä kirjoittaa ja varsinkaan lausua monimutkaista nimeä Laurence?) ja antasimme matkan hänelle joululahjaksi – tuomaan iloa ja uutta voimaa työn uuvuttamalle sairauslomalaiselle. Lahja olikin mieluinen; itse asiassa äiti-B haaveili Kilpisjärvelle paluusta ja vahti sen säätä, lumitilannetta ja nettikameroita pitkin syksyä, jo ennen kuin tiesi lahjamatkastaan yhtään mitään.

Me – Thomas, äiti-B ja mie (yritän opetella anglo-frankkista tyyliä mainita nimilueteloissa ensin muut ja vasta viimeisenä itseni ja välttää suomalaista tapaa “mie ja muut”) – aloitimme Kilpisjärven-matkan jo torstaina 15.1. matkaamalla kotikotoa Poitiers’iin ja sieltä perjantaina 16.1. Pariisin kautta Helsinkiin, mistä löysimme lopun matkaseuramme. Perjantai-iltana Kolarin-junaan päästessämme alkoi jo matkaväsymys painaa,

eikä vain maisterin silmiä vaan myös äiti-B:n ja Miguelin.

Lauantaiaamuna löysimme itsemme lumen keskeltä.

Kolarissa kömmimme junan periltä asemalle, mistä löysimme punaisen tilaustaksibussimme - ja neljän tunnin loppumatka kohti pohjoista pääsi alkamaan.

Loman tahti oli mukavan leppoisa. Aamut alkoivat valjeta yhdeksän tienoolla, mutta kukin nousi pedistään omaan tahtiinsa, siinä aamukahdeksan (jos jonkun kauaskantoinen herätyskello oli sattunut jäämään keskelle olohuoneen pöytää) ja kymmenen välimaastossa. Aamiaista nautittiin pitkään ja hartaasti;

tässä maananataiaamu, äiti-B:n syntymäpäivä. (Synttärikakku pilkottaa kynttilän ja "Paljon onnea vaan" -melodiaa soittavan pehmokukkasen takana. Pyjamapukuinen juhlakansa takaoikeasta nurkasta lukien Thomas, maisteri, Madis, Bérengère, äiti-B, Miguel ja Clotilde. Vinciane ottaa kuvaa.)

Emme me toki koko viikkoa istuneet yöpaidoissamme. Tunturin kupeeseen riennettiin heti, kun saimme vuokralumikenkämme käsiimme majoituspalvelun respasta. Mainoslauseena on muuten mainittava, että saimme ensiluokkaista palvelua niin Kilpisjärven Lomakeskukselta, jonka mökissä (numero 16, ranskalaisten toiveen mukaisesti) nukuimme, Retkeilykeskukselta, josta saimme lumikengät vuokralle valmiiksi majapaikkaamme 5 kilometrin päähän tuotuina, vaikka Retku oli virallisesti kiinni, kuin Kilpistaksiltakin, joka kuljetti meidät tingittyyn hintaan välillä Kolari-Kilpisjärvi-Kolari, teki mutkan Muonion apteekille ja virvoitusjuomakaupoille, pysähtyi mennen tullen 50 sentin munkkikahveille ja -kaakaoille mahdottoman ystävällisen palvelun matkamuistomyymälässä (jonka viereisessä aitauksessa maisteri sai silittää ihku oikeeta poroa!), huuteli intoileville kameramiehille nähdessään vilahduksenkin poroista, ja vielä paluumatkan alkajaisiksi käytti meitä Retkulla palauttamassa lumikengät.

Niin, siis oli puhe siitä tunturin kupeesta. Ensimmäisenä lumikenkäpäivänämme, äiti-B:n syntymäpäivänä maanantaina, nousimme Saanan etelärinnetta sen verran matkaa, että meille aukeni ensimmäinen näköala yli Kilpisjärven.

Matkan varrella maisteri teki perinteisen pääskysen.

Äiti-B nautti poikineen joululahjamatkastaan, ja me muut olimme hämmästyneitä siitä, miten keveästi hän nuorison mukana tunturissa porhalsi.

Ja tottahan me siellä olimme koko tokka: Vinciane, Bérengère, Madis, Miguel, Clotilde (äiti-B:n käden takana), äiti-B, maisteri ja Thomas. Ai niin, ja taustalla seuran kaunokainen, Saana.

Iltaisin mökissä levättiin. Kuten on tullut mainituksi, mökin netittömyydestä oli toiveita, vaan kuinkas kävi:

netti hyrräsi ja koneet raksuttivat - kaikkien muiden paitsi maisterin kone, joka pysyi kaapissa koko viikon ajan! Kuvanottohetkellä maisterilla oli muuten tärkeä tehtävä. Olin nimittäin päivän keittiövuorossa:

Nautimme myöhäisen jouluaterian: rosolli, silli ja sienisalaatti on jo syöty; omatekoiset porkkana-, lanttu- ja perunalaatikko höyryävät pöydällä (ne hyppäsivät kyytiin Ylitornion junaseisokilta pikakuriiripalveluna, suoraan kotikodin pakastimesta!). Kokonaisen kinkun paistamisesta jouduin harmikseni luopumaan (kiitos Mikolle kuitenkin kaikesta kannustuksesta ja perinnereseptien salaisuuksien jakamisesta - ehkä vielä jonain jouluna...), ja sen sijaan kypsyi pussissa possun valkosipuli-rosmariini-lapaa isun superreseptin mukaisesti. (Kävi ilmi, että paistopussin käyttö uunissa oli eksoottinen kokemus näille ulkomaaneläville. Kulttuurivaihtoa.)

Ulkoilun, syömisen, netteilyn ja yhteislaulamisen (!) lisäksi ilmaantui iltoihimme vielä yksi ajankäyttötapa: neulominen. Olin neulonut Thomas’lle uudeksivuodeksi korvaläppäpipon, ja Kilpisjärvellä neuloin iltapuhteinani pipon

äiti-B:lle. (Tai hän ei kieltäytynyt ottamasta pipoa vastaan, kun vaadin saada näpertää jotakin jollekulle.) Siitäkös belgialaisneidot intoutuivat, ja niin meillä oli

käsityökerho pystyssä alta aikayksikön.

Aina ei mennyt ihan putkeen, mutta loppujen lopuksi viikon aikana valmistui kolme ja 2/3 pipoa (sekä 1 enemmän ja vähemmän mutantti tumppu, josta ei kuitenkaan sen enempää...).

Ilmat eivät matkaamme suosineet. (Tosin säästyimme 30 asteen pakkasilta – ja sitä mie kuitenkin kutsuisin suosiollisuudeksi.) Suurimman osan viikosta oli taivas pilvinen ja Saana-tunturista vähintään huippu sumussa, toisinaan ihan koko tunturi. Niinpä revontulet jäivät tiiviistä diagrammien ja ennusteiden vahtimisesta huolimatta näkemättä. Ihan kaikki ei kuitenkaan jäänyt seuraavaan kertaan, vaan torstai 22.1. löi meidät ällikällä. Katsokaa!

Saana!

Ja katsokaa!

Ruotsin vuoret!

Tulisiipinen lintu vaarojen yllä!

Kiipesimme pienellä iskujoukolla Saanan länsirinnettä niin ylös, kuin lumikengillämme pääsimme. Ja se näköala… voi veljet! (Nii-in, oikein molemmat veljet.)

Laskevan auringon kultaamat pilvet värjäsivät järven peittävään lumeen oransseja raitoja.

Ei voinut muuta...

...kuin suu auki ja kiinni tuijottaa.

Ja kun aurinko sitten viimein laski... sitä ei voi vangita kuvaan eikä selittää sanoin. Se täytyy käydä itse kokemassa. Kiivetä Saanan rinnettä kuin poro tunturissa, hengittää pohjoisen tuulta ja antaa silmien sukeltaa.

Lumikenkäretkien jälkeen meitä ei olisi pitänyt pois saunasta mikään voima. Ilta illan perään se lämmitettiin ja löylystä kirmattiin mökin edustalle lumeen. (Ei, siitä minulla ei ole Kilpisjärveltä yhtään kuvaa. Ylitorniolla Thomas otti muutaman todisteen äiti-B:n ja minun saunanjälkeislumienkeleiden teosta, mutta ei, niitä ei Maailmalla nähdä.) Jos tämän retken muuta eksotiikkaa haluaa listata, kuuluvat

saunantaukokokkaukset takuulla suosikkieni joukkoon. Pyyhkeet päällä, totta kai. (Maisterin kädessä Miguelin superpuukko, joka tuli tarpeeseen niin kinkun ja kurkun pilkkojana kuin halkojenkin pienijänä.)

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja kotiin oli tultava viimein täältäkin. Kilpisjärvi näytti kauneimman puolensa lähtiessämme – aivan kuin toivottaen meidät tervetulleiksi takaisin.

Voisitteko vastustaa mökkiä, jonka parvekkeelta aukeaa vastaava näkymä?

Etelään paluutamme pehmensi hiukan pysähdys kotikotona Ylitorniolla, missä Thomas sai

syntymäpäivätäytekakkunsa. Väestä mukana tässä kohtaa tosin enää Thomas ja äiti-B.

Tämän etelämpää ei paljon huvita kuvia samaan postiin laittaakaan. Tartossa totta kai odotti loskaa ja moskaa – kuka sellaista viitsii katsella Kilpisjärven jälkeen?

…kerta kiellon päälle, vielä yksi! Madisin ottama panoraamakuva Kilpisjärven jäältä, torstailta 22.1.

...aahhh...

Täällä ollaan! Vaikka päivä ei paista eikä kuu kumota, ovat maisemat upeita, sauna lämmin ja seura loistavaa. Välillä on kuitenkin mukavaa olla ihan vain keskenään, ja niinpä jäin tänään yksin mökille, kun muu porukka lähti moottorikelkkasafarille kolmen valtakunnan rajalle. Siellähän pörryyttelevät; mie nautin hiljaisuudesta ja leivon pullaa.

Edellisinä päivinä on lumikenkäilty tunturin kupeessa. (Eiliseltä retkeltä kotiuduttuamme sain tosin tätilästä viestiä, että kai me ymmärrämme, ettei tunturiin sovi omin päin mennä, jos koko Saana ei ole näkyvissä. Ei se kyllä ihan huippua myöten tainnut näkyvissä olla…)

Tästä on Saanajärvelle vielä 3 kilometriä.

Suunta kohti Saanaa! Matkalla (vasemmalta) Thomas, maisteri, Miguel, Clotilde, Laurence (eli äiti-B), Bérengère, Vinciane ja Madis.

Niin on taas Ranskan-matkakin loppusuoralla. Iltapäivän päätteeksi hyppäämme Thomas’n äidinkaa bussiin ja karautamme Poitiers’iin Thomas’n tädille yöksi, jotta ehdimme perjantaiaamuna puoli kahdeksan TGV-junaan. Puoliltapäivin sitten lennolle yhdessä Thomas’n viimevuotisen kollegan Bérengèrin kanssa Pariisista Helsinkiin, missä yhyttäydymme lopun matkaryhmämme kanssa: belgo-espo-esto -osasto (Clotilde, Miguel ja Madis) tulee Tallinnan-lautalla jo aamupäivällä ja nappaa mukaansa lisää belgoa (Clotilden ystävän Vinciane’in) aamupäivälennolta. Koko retkueella sitten loikataan Helsingistä puoli kymmenen yöjunaan kohti Kolaria, mistä meidät poimii seuraavana aamuna kyytiin mahdottoman mukava taksitäti ja vie Kilpisjärvelle viikoksi.

Lumikengät on jo tilattu mökille odottamaan, joten pääsemme suoraan taksista tunturiin (jos joku kykenee vastustamaan kiusausta pistää sauna saman tein päälle). Viime yönä Kilpisjärvellä näyttää olleen 32 astetta pakkasta, mutta viikonlopuksi pitäisi lauhtua -12 asteeseen. Saapa nähdä, miten me etelän eläväiset siellä selviämme. Thomas’n suurin huoli on kylläkin säätiedotuksiin ilmaantuneet pilvet – viikonloppuna kun olisi muutoin luvassa erityisen suurta revontuliryöppyä.

Lapista palailemme viestintäyhteyksien äärelle 24. päivä. (Ainakin toivon, ettei mökkeihin olisi vielä ehditty vetää nettiyhteyksiä – saisi pidettyä pojan erossa tietokoneestaan edes viikon vuodessa ; )

Nyt viimeistelemään pakkauksia ja nauttimaan Kuninkaisen viimeisistä auringonsäteistä. (Thomas’n kotikoto on osa vanhaa tilaa, jonka nimi on La Royauté, hyvin vapaasti käännettynä siis kuninkainen.)

Niin se lumi suli ja tilalle tuli märkämössösössö. Oli hupaisaa katsoa eilen television sääennustustädin huitomista ja heilumista, kun hän selitti, miten viiiihdoinkin tulee sadetta ja lämmintä tääääältä näiiiin, ja se pyyhkäisee lumirajan nooooooooin tuonne noin ja maa sulaa näääääääin ja vihdoinkin on maailmankirjat järjestyksessä. Pöh, tänään kun iltasella käytiin kylillä, oli autosta noustessa niin pimeää, ettei oven kiinni pantuaan enää nähnyt, missä auto loppui ja piha alkoi. Sekö sitten on iiiiiihanaa?

Tänään oli perhetuttuja iltapäiväteellä ja loppiaiskakulla. (Ranskassa on perinteenä syödä galette de trois rois eli kolmen kuninkaan lätty loppiaisen aikoihin, tai oikeastaan kasapäin niitä molemmin puolin loppiaista. Kakkuun / piirakkaan / lättyyn / miten-sen-tahtookin-suomentaa on leivottu sisälle pieni muovinen yllätys, ihmishahmo, esine tai muu artefakti, ja joka yllätyksen löytää omasta kakunpalastaan, on päivän kuningas/kuningatar ja saa kruunun päähänsä. Tänään pienen vauhtiauton löysi äiti-B, mutta hän kirmasi kuoroharjoituksiin niin pian, ettei ehtinyt edes sovittaa kruunua päähänsä.) Vieraat ihastelivat kerta kerralta karttuvia ranskantaitojani – vaikka korjasivatkin epäsuoraa objektiani. Kissan hännästä tuntuu mukavalta, kun joku sitä välillä nostelee, eikä ota vähäistä(kään) kommunikointikykyäni itsestäänselvyytenä.

(Ihan selvästi lumen sulaminen ja maiseman mustuminen ottaa minua hermoon.)

Huushollin kissaluku on kasvanut viikonlopun aikana. Tai oikeamminkin pari-kolme viikkoa sitten kadonnut kissa on palannut kuvioihin. Nyt pihalla säntäilee kaksi aikuista kissaa, pentuna tutuilta saatu keltaraitainen kolli Poupi (/Pupi/) ja pari vuotta sitten vanhuuttaan kadonneen, mustan Compagnie-kissan jälkeläinen Juliette, sekä kaksi Julietten vuoden vanhaa pentua – tiikeriraidallinen poika (pikku kissa) ja viimeiset kolme viikkoa omilla teillään ollut harmaa tyttö (la petite grise pikkuinen harmaa). Aina kun ulko-oven avaa, ryntää jalkoihin vähintään kaksi kissaa vahtimaan, olisiko ulostulija ruokakuriiri. Halutessaan voisi aikaansa kuluttaa oikein sujuvasti katselemalla kissojen puuhia ja koettamalla lähestyä pikkuisimpia kisuja kyllin varovasti ja kärsivällisesti, jotta ne antaisivat silittää muulloinkin kuin saadessaan ruokaa nenänsä eteen.

Tutkimusten aloittamisesta ei puhettakaan.