Maisteri Maailmalla

Ulkona on 10 pakkasastetta, Poitiers’ssa 12. Mitä maisterin talvivaatteet tekevät Ylitorniolla?!

…onneksi maisteri matkustaa aina villahousut laukussaan, ja toppabuutsit saa näppärästi lainaan. Alennusmyyntihulinoista on hyvä pysyä kylmällä ilmalla kauempana, mutta lähikylillä voi aina reippailla:

Naapurin jäätyneellä pellolla on pupujen lisäksi kepsutellut (ainakin) yksi maisteri. Taustalla St. Aubin Le Cloud.

Thomas’n pienempi sisko Camille meni koulun sijaan ulos ottamaan valokuvia (uutisissa kerrotaan, että koulubussien kulku on kielletty tänään 16 departementissa), äiti Laurence meni töiden sijaan takaisin nukkumaan (hän soitti äsken työmaalle, mistä hänen luvattiin jäädä myös iltapäiväksi kotiin), maisteri nukkui muuten vain puoleen päivään asti (ihan ilman erillistä lupaa). Isä Christian lähti maanantaiaamuna koululasten kanssa à la neige, kirjaimellisesti lumelle, siis laskettelemaan Pyreneille, ja lähtiessään hän toivoi, ettei viikon aikana sataisi yhtään lunta, koska silloin lapset eivät pääse rinteeseen…

Nautimme siis kaikki omalla tavallamme talvesta ja lumesta, jota kotikodin tienoilla Deux-Sèvres’ssä tulee noin kerran vuodessa [Thomas tarkentaa:] vuodesta riippuen parin-kolmen vuoden välein. Thomas tekee tietysti töitään, mie surffailen hääsivustoilla ja intoilen, nyt kun olen hiukan toipunut 350 nimen vieraslista-ahdistuksestani. Lunta voidaan katsella tarkemmin sitten Kilpisjärvellä kuun puolivälissä, kun on sopivasti varustautunut – lumikenkäni, toppahousuni ja villasukkani odottavat nimittäin Ylitorniolla pohjoiseen menoa.

Huomenna Ranskassa alkaa alennusmyyntikausi, ja jos tuolta kaikelta lumelta päästään liikkeelle (nastarenkaitahan ei täällä ole nähtykään – joko liukastellaan tai jos ei olla päästä mäkeä ylös, laitetaan ketjut), menemme huomenna Thomas’n kanssa Poitiers’iin, tunnin ajomatkan päässä olevaan suureen kaupunkiin. Thomas’lla on ohjelmassa työtreffejä, ja mie voisin sillä aikaa katsella kauppoja; mie kun tykkään niin mahdottomasti tuosta shoppailusta… Poitiers’ssa on suuri ja kuuluisa tuomiokirkko, ja sitä pitää ehdottomasti päästä katsomaan, varsinkin kun Pariisista onnistuimme jotenkin luovimaan ilman yhtäkään kirkkokäyntiä. Eihän sellainen käy laatuun.

Tänään sisällä on mukavan lämmintä. Kaksilla housuilla ja kolmella paidalla tarkenee tosi hyvin. Eilen aamupäivällä sisällä oli 17 lämpöastetta, mutta sen jälkeen poltettiin takassa tulta koko päivän, ja kun ikkunaluukut ovat olleet kiinni eilisestä alkuillasta asti, on lämpö pysynytkin sisällä. Vanhan kivitalon lämmöneristys on vähän erityyppistä, kuin mihin Suomessa on tottunut. Ikkunat ovat tietenkin yksinkertaista lasia, mutta lämpöä eristetään ulkoa suljettavilla puuluukuilla. Sisällä ei voi kuvitellakaan olevansa ilman kenkiä tai tossuja, sillä lattianrajassa käy veto.

Muutenkin vanhassa talossa on oma viehätyksensä. Tänä aamuna heräsimme neljältä siihen, että viereisen seinän sisällä kävi mahdoton vipinä, rapina ja käytävän nakerrus. Seinän paukutus hiljensi puuhat hetkeksi, mutta kun nakertaja huomasi, ettei äänestä huolimatta ole mitään vaaraa, jatkui rakennustyö entiseen tahtiin. Seinänpaukuttajan sisäistä rauhaa sen sijaan horjutti nakerruksen jatkumisen lisäksi havainto siitä, että katossa sängyn yläpuolella päivysti pitkäkoipinen hämähäkki. Onneksi se oli kuitenkin sellainen ohutjalkainen eikä iso karvainen. Saatiin jatkettua unia ilman hämähäkkijahtia. Hämyjen jahti se nimittäin vasta ikävää onkin: isokin hämähäkki juoksee yllättävän nopeasti, ja on paljon miellyttävämpää nähdä, missä se nököttä, kuin yrittää arvailla, minne se on mahtanut juosta (peiton alle, tyynyn alle, sängyn alle, peiton päälle, naaman päälle…).

Maaseudun rauhasta ei voi kauheasti tässä talossa puhua (rauhaa tosin lisää huomattavasti se, että Thomas’n vanhempi sisko Elsa lähti takaisin töihin Pariisiin sunnuntaina); eilen puhelin soi varmaan viisitoista kertaa. Puhelimeen vastaaminen ei olekaan mitään pilipalihommaa – onhan kyseessä pormestarin kotipuhelin. Ja pormestarille soitetaan, jos kunnan alueella joku on vaikeuksissa tiellä, joku tarvitsee muuten apua, jossain tapahtuu onnettomuus, kadulla havaitaan vesivahinko, jostain tulee mekkalaa, lampaat ovat naapurin pellossa, naapurit riitelevät muuten vain… ja vaikka keskellä yötä. Nyt kun pormestari on viikon lumilla koululaisten kanssa, ohjataan soittajat edelleen apulaispormestarin puhelimeen, joka sitten käy vahtimassa tielle suihkuavaa vettä ja etsimässä lampaita pellolta. Kerta kaikkiaan! Kuvitelkaa nyt Erkki Keski-Nisula säntäämässä keskellä yötä Ylitornion kylänraitille katsomaan, kenen kämpässä mekkaloidaan! Hulluja nuo ranskalaiset.

Lunta on tullut tänään taivaan täydeltä alkuiltapäivästä asti!

Nyt sitä on puoliväliin kissan säärtä, ja kissoja tungeksii ulko-oven pielessä valmiina singahtamaan sisälle lämpimään, kun vain joku raottaa ulko-ovea...

Ja tietysti ihmisten maailma on ihan sekaisin: Naapurikapungista, mistä tavallisesti sujahtaa kotiovelle 10 minuutissa, kesti tänään automatka kotiin yli 45 minuuttia. Tämän illan viulutunnit ja kuoroharjoitukset peruttiin, eikä huomenna ole koulua (ei siis loppiaisen takia, joka täällä ei ole mikään pyhäpäivä, vaan liikenteen mahdottomuuden vuoksi).

Huomenna, jos ilma lämpiäisi hetkeksi nollaan, tahtoo Thomas’n pikkusisko Camille tehdä lumilyhtyjä 🙂

Tervehdyksiä Ranskanmaalta, auringonpaisteesta! Maisteri saapui tälle maalle jo vanhan vuoden puolella: vaihdoimme vuotta Pariisissa, ja toissapäivästä olemme Thomas’n kotikotona maalla. Heinäkuisia juhlia on alettu suunnitella miettimällä vieraslistaa – jossa näin alkuvaiheessa on 350 nimeä. Maisteria kyllä vähän ahdistaa, mutta ei ilmeisesti vielä tarpeeksi, että saisi iskettyä nyrkkiä pöytään. Saattaapa olla, että senkin aika vielä tulee. Toivottavasti tulee.

Champs Élysées'llä valmistaudutaan ottamaan vastaan uutta vuotta. Kaukaisuudessa siintää la Place de la Concorde,

minne on pystytetty valtava maailmanpyörä.

La Fayette'n tavarataloa voi pitää Pariisin Stockmanina - kunnes löytää väentungoksessa tiensä rakennuksen keskipisteeseen. Onko tämä tavaratalo, oopperatalo vai

katedraali?

Uusi vuosi valkenee pilvisenä - tai suorastaan pilvessä.

Onneksi viimeinen Pariisin-päivämme on aurinkoinen, ja löydämmekin Concorde-aukiolta maailmanpyörän juurelta pienemmän, varsin viehättävän pyörän: Pariisin kaupunki tarjoaa ilmaisen ratsastuskierroksen vuodelta 1871 peräisin olevassa karusellissa! Kyllä maisteria hymyilyttää.

Pienet tontut toivovat kaikille joulun iloa

ja tähtien valoa!

Jos kuusta ei pääse vielä koristelemaan, eikä tiedä, miten aikansa saisi kulumaan, voi kurkistaa, mitä varsin oleellista tuli Ylitorniolla toimitettua jo hyvissä ajoin, aaton aaton aattona. Ja jos vieläkin senkin jälkeen jää odotusaikaa, voi käydä tarkistamassa, etteivät vain mitkään jouluyllätykset jäisi selvittämättä…

Il est joli, il est important, mais est-ce que vous savez d’où est-ce qu’il vient ? Et est-ce que vous avez déjà découvert toutes les surprises de Noël ?

Jopas nyt jotakin. Törmäsin kyläkaupassa lukioaikaiseen luokkakaveriini Anneliin, joka kertoi hämmästyttäviä uutisia. Oikein nousivat maisterin kulmakarvat hiusrajaan asti. Tokihan olen seurannut iltapäivälehtien nettiversioiden kautta niin Idoleita kuin Isoveljiäkin, ja juuri päivä pari sitten informoivat otsikot minua siitä, kuinka BB-Tero ja BB-Tuuli viettävät joulunsa yhdessä. Otsikko ei kerro, missä joulua vietetään, mutta nytpä tiedän senkin: Ylitorniolla.

BB-Tero ei nimittäin ollut kukaan muu kuin vanha yläaste- ja lukioaikainen luokkalaiseni Tero Savikuja! Sama pieni, hoikka, hiljainen Tero, jolla oli koko kouluajan siilitukka ja pyöreät silmälasit, joka ei vanhojen tansseissa uskaltanut tulla niin lähelle, että olisi voinut viedä yhtään mihinkään, ja joka hihitteli takapenkissä ruotsin tunneilla Yrjänheikin Mikon kanssa. Toki olisin tiennyt tämän kaiken jo pitkän aikaa sitten, jos olisin lukenut joskus uutisia otsikkoa pidemmälle, tai jos äiti olisi muistanut kertoa (lukion opettajainhuoneessa asiaa oli kyllä ihmetelty moneen kertaan), tai jos olisin katsonut kuvia tarkempaan – kyllähän hänet nyt tunnistan, kun tiedän.

Olisikohan sitä itsekin muka muuttunut?

Kun päivänvaloa riittää noin neljäksi tunniksi, tuntuu päivä olevan pulkassa kahden jälkeen iltapäivällä. Jotenkin muutenkin lumi ja kylmä ja pimeä pistävät talvihorrokseen – ei viitsisi muuta kuin istua ja neuloa, tai vaihtoehtoisesti syödä ja nukkua. Kerran päivässä äiti vie minut ulkoilemaan, kun kiidämme potkureilla kylänraitille kauppaan – ja takaisintulomatkalla lykkäämme ruokakasseja ylämäkeen niska limassa. Muuten ei kummoisia tapahdu. Aika tuntuu pysähtyneen siniseen hämärään, ja se sopii minulle hyvin.

Joulu saapuilee rauhakseen. Suuren suuria jouluvalmisteluja ei ole ohjelmassa, joskin valmistautumaan on toki ryhdytty ajoissa: ovathan isu ja äiti pistäneet sienisalaatin rouskut suolaan jo elo-syyskuussa. Nyt saimme porkkanalaatikot paistettua eilen illalla, ja piparitaikina odottaa jääkaapissa leipomista. Tuuvinki (perunalaatikko siis) jätetään tänä iltana imeltymään ja huomenna paistetaan lanttulaatikoidenkaa. Sitten alkavatkin perinteiset joulunvalmistelutyöt olla tehtynä, kunhan saunakin vielä saataisiin pestyksi. (Vaikka tuleepa se joulu, vaikkei saunaa pesisikään – tämä havaittiin jonain menneistä jouluista.)

Isu hoitaa suolakalan ja jouluaaton kalkkunan paistamisen, me hihitämme äidinkaa vielä rosollin ja sienisalaatin valmiiksi aattoaamupäivästä. Kuusen isu jo toi (minun kuvausavutuksellani) tänään sulamaan kylpyhuoneeseen, mutta koristelemaan pääsee vasta hyvän tavan mukaisesti aattona. Sitten ovat piparitähdetkin valmiita kuusen oksille ripustettaviksi.

Aatoksi on luvassa paljon rauhaa, sillä vietämme juhlaa kolmisin. Veljeni ja kälyni Jörö-koirineen pelmahtavat paikalle vasta tapanina, ja viattomain lasten päivänä suuntaankin jo kohti etelää – ensin päiväksi Pirkanmaalle ja sitten 30. päivä kohti Ranskaa Thomas’n ja hänen perheensä luo.

Terveisiä siis tällä kertaa kotikotoa – Lapin porstuasta, Meänmaalta. Keskiviikkoaamuna hyppäsin Tartossa bussiin, ja illaksi olin Pirkanmaalla. Eilisen leivoimme Aada-kummityttöseni kanssa pipareita, ja tänä aamuna toi juna minut Kemiin, mistä bussin setä heitti edelleen Ylitorniolle. Oli semmoiset Liisan liukkaat, että ilman äidin bussille tuomia kengänpohjajääpiikkejä olisin varmasti ollut rinkkoineni selälläni kuin koppakuoriainen alta aikayksikön.

(Kotikotona on liukkaan lisäksi myös lunta tehdä lumilyhtyjä - neljä lyhtyä neljännen adventin kynttilöille.)

Lähtöni alla tiistai-iltana oli kuorollamme vuoden viimeinen konsertti: osallistuimme Lydia Koidulan ja Gustav Ernesaksan (suomeksi kai taivutettaisiin Ernesaksin, mutta pitäydyn kuitenkin jääräpäisesti alkukielisessä sidevokaalissa a) syntymäpäivien kunniaksi järjestettyyn sekakuorojen yhteiskonserttiin Tarton yliopiston juhlasalissa. Salista tulee mieleeni lähinnä Helsingin yliopiston juhlasali – pieni mutta hurjan kaunis ja juhlallinen (aikalailla toiselta planeetalta kuin vaikkapa Tampereen yliopiston kalsea 600 hengen juhla-auditorio). Siellä on myös loistava mutta kuorojen kannalta vaikea akustiikka, joka kantaa kuulijoille myös jokaisen virhenuotin ja väärään aikaan suhautetun ässän. Siellä oli mahtava laulaa! Konsertin jälkeen minusta ihan vaikutti siltä, että myös johtajamme oli tyytyväinen – ja jos Valli on tyytyväinen, olimme mitä ilmeisimmin onnistuneet.

Thomas oli kuuntelemassa konserttia ja hän otti videolle meidän kuoromme osuuden. Pyydän häntä joutessaan lataamaan videon nettiin katsottavaksi (tai lähinnä kuunneltavaksi – kuka sitä yhtä ja samaa kuorokuvaa jaksaa niin katsella). (Joskin arvatkaa, mihin johtaja maisterin kenraaliharjoituksissa siirsi turvaisalta kakkossopraanon reunapaikaltaan? Jännitys säilyy ainakin niin kauan*, että Thomas saa videon levitykseen asti.)

(*Seuraavana maanantaina: täältä sitä veisuuta nyt sitten löytyisi!)

Nyt on kuitenkin rauha ja lumi maassa ja aika alkaa orientoitua joulunviettoon. Tartossa ehti kadota (vuoden)ajantaju jatkuvassa pimeässä ja lumettomuudessa, ja lomallelähdön valmisteleminen jäikin viime tippaan, kun en yhtään ymmärtänyt, että on jo joulukuun puoliväli ja pitäisi johonkin lähteä. Joulua kuitenkin pedataan: äiti on tällä hetkellä koulunsa joulujuhlassa, ja huomenna menen katsomaan Ylitornion Voimistelun ja Liikunnan YliVolin (vanhan kunnon Ylitornion Naivoimistelijoiden YNV:n, oman vanhan voikkaseurani) joulunäytöstä. Mieltä lämmittää jo valmiiksi, että pääsen katsomaan, mitä kaikkea hienoa tänä vuonna on saatu aikaan – epäilemättä näytöksessä esitellään ainakin irkkutanssia (jota itsekin aikanani sain oppia) ja breikkiä, ja eiköhän siellä joku juonellinen tanssitarinakin ole mukana. Ettei vain maisterille tulisi nostalgiaitku kesken kaiken.

Kaikki tämän syksyn kurssit ovat nyt paketissa. Eipä niitä nyt niin monta ollutkaan, mutta työtä teettivät silti. Keksin eilettäin syyn sille, miksi olen aina niin reipas ja hyvä oppilas: hyvänä oppilaana olemisesta tulee hyvä olo. Siis yksinkertainen nautiskelusyy.

Sain lopulta poissaololuvan kuoron adventtikonsertista Tallinnasta itsenäisyyspäiväjuhlallisuuksiin vedoten. Konsertin sijaan kävin Tarton yliopiston juhlasalissa itsenäisyyspäiväaktusella, niin siis -juhlassa. Sai laulaa Maamme, ja Salon seudun veteraanikuoro lauloi vielä muutakin. Yhtä lukuunottamatta kaikki puheet pidettiin viroksi, joskin pääjuhlapuhe oli käännetty paperilla suomeksi suomalaisille juhlavieraille. Ainoa suomeksi puhunut, Suomen suurlähetystön edustaja, puhui koko ajan Suomesta ja Eestistä, mikä nosti niskakarvat pystyyn. Pitäisi nyt sen verran omasta äidinkielestään ottaa selvää, ennen kuin menee puhumaan virallisesti tyhmyyksiä. Pääasiassa oli kuitenkin hyvät juhlat, ja onnistuin vielä törmäämään ennen tilaisuutta Sampoon, joten sain sopivasti juhlaseuraakin.

Muutoin itsenäisyyspäivän juhlallisuuden sujuivat varsin perinteisissä merkeissä,

kuten kuvasta näkyy.

Tosin vähemmän perinteisesti oli sivupuuhana iltapäivästä alkaen pitkälle seuraavaan aamuun adventtivideon editointia Thomas’n äidille. Kun pistetään kaksi perfektionistia nysväämään audiovisuaalista kokonaisuutta, saa kymmenen minuutin videoon kulumaan helposti kymmenen nysväystuntia. Onneksi lopputulos ilahdutti vastaanottajaa. Ja aamukolmelta oli myös keittiön ikkunasta niin kauniit näkymät, että melkein jo sen vuoksi kannatti olla hereillä:

.

Jos Tallinnan konsertista pääsinkin luistamaan (tai jäin siitä paitsi, miltä kannalta asiaa nyt tarkasteleekin), piisaa vielä ennen joululomia ihan kylliksi kuorokeikkoja. Huomenna aamupäivästä menemme pienellä kokoonpanolla laulamaan Balttian maanpuolustuskorkeakoulun valmistujaisjuhlaan, lauantaina kuorolaisia on pyydetty Johanneksen kirkkoon laulamaan kuorojen yhteisohjelmistoa (jonkinlaiseen sekakuorojen adventtikonserttiin, joka kuulemma vastaa rakenteeltaan ja ohjelmistoltaan Tallinnan viimeviikkoista konserttia mutta josta en ole onnistunut löytämään netistä yhtään mainintaa… onneksi ei ole pitkä matka, jos jostain syystä olenkin ymmärtänyt väärin) ja tiistaina on yhteiskonsertti Tarton yliopiston juhlasalissa joidenkin muiden kuorojen kanssa. Varsinkin tuo lauantainen konsertti minua hiukan arveluttaa, sillä ohjelmistossa on pienempien laulujen ohella myös Haydnin Te Deum, joka on suurelta osin minulle prima vista -harjoitusta; teos on vanhoille laulajille tuttu, joten kuororeeneissä emme ole oikeasti harjoitelleet kuin muutamaa ensimmäistä sivua, ja sen jälkeen loppua on veisattu suoraan nuotista. Vaan mikäpä siinä, olen aika hyvä prima vista -laulussa 🙂

Vähän on kuluneella viikolla myös harmittanut. …oikeastaan aika paljonkin. Tosin ensin riemastutti, ja halusinkin esittää suurkiitoksen kotijoukoille, ja sen teenkin: kiitos kuviamme äänestäneille! Viime viikon lopussa sain tiedon, että olen vaihtareiden kuvakilpailun voittajien joukossa! Kävimme tiistaina katsomassa yliopiston kirjastoon ripustettua näyttelyä, jossa on esillä 50 eniten ääniä saanutta kuvaa. Ensinnäkin löysimme sieltä kaikki Thomas’n viisi kuvaa, mikä on aika huima saavutus. Minun kuvistani seinällä oli kaksi, Supilinn tammikuussa ja oma suosikkini:

Olin voittanut kisassa toisen palkinnon!

Moinen on loistosuoritus siinä seurassa, johon kuvamme joutuivat. Mukana oli niin monta hienoa kuvaa… [JK. 9/2009: Harmin paikka, etten kopioinut kuvia Maailmalle vaan linkitin ne – eihän niitä tietenkään enää mistään netistä löydy…] Voi olihan niitä, hienoja ensimmäisen palkinnon arvoisia kuvia! Luulen, että sen vuoksi minusta ei tuntunutkaan niin kovin pahalta, että juuri mie en päässyt kisan voittajana Pärnuun Villa Amendeen viettämään unohtumatonta iltaa.

Miksi maisteria sitten kävi ketuttamaan?

Koska koin suurta kosmista vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Ei toki sen vuoksi, että mie en voittanut – kuten sanottu, muita hienompiakin kuvia oli mukana. Ketutus oli valtava siksi, että kilpailun voittanut kuva oli

täysi nolla!

Siis ei yhtään mitään! Null! Ei mitään kuvauksellisia ansioita – vain kuva jonkun toisen tekemästä (joskin kauniista) seinämaalauksesta. Kuvaaja ei ollut vaivautunut keksimään kuvalleen edes nimeä. Eikä kuva ole edes suorassa! Kun aloin tutkia asiaa tarkemmin, huomasin, että kuva oli ollut äänestysgallerian ensimmäisen sivun ensimmäinen kuva. Jos siis jokainen sivustolla käynyt on antanut kuvalle yhden pisteen (1), on kuva todennäköisesti kerännyt jo sillä enemmän pisteitä kuin muut kuvat.

Niinpä minua ei yhtään harmittanut, etten päässyt eilen illalla vaihtareiden läksiäisjuhliin, missä palkinnot luovutettiin suurien seremonioiden saatteella. Olin siihen aikaan kuoroharjoituksissa – ensin vakitreenikämpällä ja sitten Balttian maanpuolustuskorkeakoulussa huomisen keikan kenraaliharjoituksissa. Kotimatkalla poikkesin kuitenkin juhlissa hakemassa pois palkintoni, jonka tutorini Ruth oli puolestani käynyt pokkaamassa aiemmin illalla. Palkinnoksi annettiin pienoismalli Raatihuoneentorin kuuluisasta suihkulähdepatsaasta ja tarttolaisesta arkkitehdistä Arnold Matteuksesta kertova DVD (neverheard). Mietiskelimme Thomas’n kanssa, minne pystin piilottaisimme, ettei se aina silmiin osuessaan muistuttaisi meitä kuvakisan epäoikeudenmukaisuudesta. Sitten tulin kuitenkin toisiin aatoksiin ja asettelin patsaan kaapin päälle perhe- ja ystäväpotrettien viereen. Siellä se saakin muistuttaa siitä, että elämässä ei aina asiat mene niin kuin itse oikeudenmukaiseksi ymmärtäisi. Aina ei mene putkeen, eikä ihan joka kerta voi voittaa. Sen kanssa vain pitää oppia elämään – ja rutista aiheesta vain korkeintaan kaksi päivää.

Johan nyt on. Ensin sitä ei ole lainkaan, ja sitten sitä tunkee ovista ja ikkunoista. Vai onko vain toiveikkaan maisterin kiusaamista, että ensin annetaan, ja sitten vaaditaan saman tein takaisin, “kun sulla tota nyt kerran jo on”?

Hauskoja uutisia tuli Tampereen proffalta, joka välitti sähköpostitse terveisiä Langnet-tutkijakoulusta (minne hain alkusyksystä, vaikka tiesin jo, ettei minulle kuitenkaan mitään tutkijakoulupaikkaa myönnetä, kun olen vasta aloittelemassa koko tutkimushöpönhöpöä):

“[–] Langnetin johtokunnassa oli herättänyt huomiota se, että meidän pienestä yksiköstämme tuli kolme niin korkeatasoista hakemusta! Tällaista kuulee mielellään. Langnet-hakemukset käsitellään kahdessa vaiheessa, ensin oman poolin jäsenet antavat pisteitä ja vain tästä pisteytyksestä parhaimmat pääsevät johtokunnan pisteykseen. Meidän kaikki hakemuksemme menivät johtokuntaan. Kun sekä Maija että Jaana ovat vastavalmistuneita, voi olla tyytyväinen. [–]”

Niin ja PS. Tämän jälkimmäisen stipendin joudun tietysti perumaan, koska yliopiston säännöt kieltävät kahden stipendin vastaanottamisen (njännjännjää). Olivat saaneet ilmoitukseni tuosta ensimmäisestä samana päivänä, kun olivat jo aamusta tehneet päätökset (vaikka olin kyllä lähettänyt sähköpostin viisi päivää aikaisemmin), eikä tehtyä päätöstä voi tietenkään käydä muuttelemaan. Laittoman päätöksen täytäntöönpanemattomuudesta saa huolehtia maisteri-parka ihan itse.