Maisteri Maailmalla

Olipas jännittävä keskiviikko.

Kun olin matkalla ersän tunnille, jumiuduin hetkeksi yliopiston pihalle kuvaamaan hämärtyvässä illassa loistavaa jouluvalaistusta päärakennuksen pilareissa. Kun sain silmäni irti kameran kurkistusakkunasta, olikin eteeni ilmaantunut Kiinalainen Ystäväni – ja hän oikein puhutteli minua! Siirryimme tunnille sivistyneesti ja varsin tuttavalliseen sävyyn keskustellen.

Ersän opettajalle kelpasi eilen kotona valmistelemani kurssin lopputyö. Hän korjasi ja kommentoi sitä suoraan tunnin aikana ja ihasteli kirjoitelmaani, miten on niin sujuvaa ja luonnollista ersän kieltä! Hii! (Tampereen suomen kielen opiskelijoiden sähköpostilistalle oli muuten tullut postia CIMO:lta, että Saranskissa – Mordvan pääkaupungissa – olisi vielä täyttämättä ensi kevääksi yksi opetusharjoittelupaikka. Vaikka työkieli on suomi, olisi eduksi osata venäjää tai MORDVAA. Hmph, mikähän kieli se sellainen mahtaa olla…)

Tunnin jälkeen Kiinalainen Ystävä aina vain jatkoi hyväntuulista keskustelua kanssani. Toki lopulta pääsimme siihenkin aiheeseen, että missä asun (“Tuolla noin kirkon kupeessa.”), olenko itse etsinyt asuntoni (“Juu, olen siellä vuokralla yksityisellä.”) ja – asunko yksin (“Ei kun kaksin asumme.”). Niin että tuli nyt sekin sitten kasvokkain keskusteltua, että aina vain minulla on tuo tuommoinen ranskalainen, joka on nyt Tartossa töissä ja ei, en aio kertoa hänen nimeään. Ja ei, en aio myöskään antaa puhelinnumeroani, koska en tykkää puhua vieraita kieliä puhelimessa. Ja ei, kukaan muu ei lue sähköpostejani, vaikka samassa asunnossa asuisikin. Ja eiköhän me tässä pienessä kaupungissa vielä törmätä, että hyvää adventtiaikaa vain, mie juoksen jo kuoroharjoituksiin…

Kaikesta huolimatta tuntuu kivalta, että olemme puheväleissä. Hiljaa ajatuksiaan hautovat ihmiset ovat paljon puhuvia pelottavampia – niistä ei koskaan tiedä.

Kuoroharjoituksissa meillä oli säestysharjoitukset: Haydnin Te Deumia päästiin kokeilemaan piano-, viulu- ja sellosäestyksellä. Voi se oli kivaa! Kuoroharjoitusten aikana meillä käy äänenharjoittajatäti viereisessä huoneessa laulattamassa ja kuuntelemassa kuorolaisia yksitellen, ja tänään oli minun vuoroni. Pääsin tosin sisään vasta harjoitusten loppuvaiheessa, joten kovin kauan en ehtinyt äänenhuollosta nauttia, mutta jotain hiukan kuitenkin. Kuulin myös tädiltä, että hän pitää yliopistolla äänenkäytön kurssia opettajakoulutuksen yhteydessä (sellainen olisi pitänyt ehdottomasti olla meillekin tarjolla Norssilla!), ja hän kehotti minuakin mukaan kevätlukukaudella. Voi, kun se olisi kivaa!

Parasta tässä keskiviikossa oli kuitenkin se, että äänenharjoittajatäti kehui kaksiviivaista aatani kauniiksi 😀

Lukukauden viimeisiä tiristyksiä viedään. Huomenna olisi tarjolla ersän kurssin lopputyön kirjoitusta ja ylihuomenna unkarin. Tohtorisseminaarityöni sain korjattua ja lähetettyä professorille arkistoitavaksi jo viikonloppuna. Sitten onkin enää jäljellä yksi seminaari-istunto ja lukukausi taitaa olla paketissa. Vaan johan se joulukin on kohta ovella.

Viikonloppuna olimme Thomas’n kanssa ahkeria tonttuja ja viimeistelimme T:n äidille lähetettävän adventtikalenterin, jonka viimeiset palat saimme viimein eilen postiin. Palapeliksi leikatuista paloista koostuu kartta, jonka viimeinen, jouluaattona annettava pala kertoo saajalleen, minne hän pääsee matkustamaan yhdessä tonttujen kanssa tammikuun puolivälissä. (Vanhoja merkintöjä lukeneet tietänevätkin, mistä paikasta on kyse – varmuuden vuoksi en mainitse sitä enää ennen matkaa, jos vaikka lahjan kohde sattuisi maisterin mutinoita silmäilemään.) Palat lähetimme Thomas’n siskolle, joka aamuisin jättää päivän palan pöydälle odottamaan. Kääntöpuolelle olemme liimanneet talvisia kuvia ja kirjoittaneet pieniä terveisiä: joululeivonnaisten reseptejä, joululauluja ja muita jouluviestejä sekä saatesanoja palan vierestä löytyville yllätyksille (silkkipaperilumihiutaleille, joulusuklaalle, -teelle, -lakritsalle…). Tähän mennessä hän on ollut suuresti iloissaan, mikä tietysti on tarkoituskin.(Ensimmäisen adventin tervehdystä voi kurkistaa täältä – ja reenata vaikka ranskan taitojaan samalla.)

Ensi sunnuntaina mennään Vanemuiseen katsomaan Pähkinänsärkijää. Lauantaista en tiedä vielä, pitääkö minun sitten kuitenkin lähteä Tallinnaan kuoron keikalle. Olen pyytänyt kuoronjohtajalta vapautusta itsenäisyyspäiväjuhlallisuuksiin vedoten, mutta viime viikolla hän lupasi vasta harkita. Kun en kerran valehdella osaa, en saanut sanottua olevani ehdottomasti estynyt tulemasta, vaan lupasin tulla, jos muuten sopraanoja ei ole kyllin. Höveliydestä saa sitten kärsiä juhlakolttuja kaipaamaan jäävä silmä.

Ensi tiistaiksi on Thomas’n kollega Madis varannut vakijengille taas Tampere-majan saunan. Viimeksi kävi jännittävästi: kun saavuimme kahdeksalta Tampere-majaan saunavuorollemme, kävi ilmi, että sauna oli unohdettu laittaa päälle. Odotteluajan hyvittämiseksi meille sitten tarjottiin loput hernekeitosta, jota juuri samaisena iltana olivat Tarton suomalaiset olleet syömässä (maja tarjoaa joka kuukauden viimeisenä tiistaina hernesoppaa ja suomalaisseuraa, mutten ole vielä koskaan muistanut mennä mukaan), ja vielä hintaankin saimme alennuksen. Joka kerta tuskin on odotettavissa moista erityiskohtelua.

Lähes kaikki viikon takaisen lumipyryn tuomasta lumesta on sulanut. Ikkunasta katsoessa voi kuvitella elävänsä vielä lokakuun puoliväliä, josta joku on vain varastanut kaiken valon. Raatihuoneen torilla seisoo kyllä koristeltu joulukuusi, muttei se kovasti vielä ole herättänyt joulunodotustunnelmia. Ylitorniolla kuuluu kuitenkin olevan potkukelkkakelit parhaimmillaan, joten eiköhän tänäkin vuonna ole valkoista joulua luvassa Tarton pimeydestä huolimatta.

Marraskuun lopun ajan ehtii vielä äänestellä Tarton yliopiston vaihtareiden Virosta ja virolaisuudesta ottamia valokuvia ja siten avittaa maisteria ilakoimaan voittomatkalle Pärnuun Villa Amendeen. (Kisaa esitellään yliopiston sivuilla englanniksi.) Mukana on kuitenkin niin paljon hurjan kauniita, kekseliäitä, tunnelmallisia ja vaikuttavia kuvia, että alkaa maisterinkin voitonusko hiipua. Tosin kuten isänikin jo opettavaisesti tuumasi, tärkeintä on toki jalo kilpa, ei voitto. Eipä tietenkään.

Siitä huolimatta pieni kertaus oikeista (sekä tämän että tuon toisen maisterin kilpailuun lähettämistä) kuvista lienee paikallaan ;-D

.

Lisäksi haluaisin jakaa pari musiikillista palaa kaikkien niiden kanssa, jotka kaipaavat mukavaa ja hilpeää rallateltavaa. Testattu on, tämä soi päässä vielä viikonkin jälkeen siitä, kun sen on kerran kuullut: Greenrose Faire -yhtyeen samannimisestä lauluannoksesta löytyy maistatuspätkä soitto-orkesterin kotisivuilta tämän postauksen lopusta. (Vanhemmasta promomateriaalista maisteria ilahduttaa erityisesti Barons of Langtree, eivätkä ne muutkaan pöhköjä ole.)

Samoin on testattu, että erinäiset kummityttö-Aadan suosikkiohjelman Mimin ja Kukun laulut jäävät päähän soimaan. (Täältä kun valitsee yläreunasta Mimi ja Kuku ja sitten Katsele, pääsee tutustumaan aiheeseen. Tosin nettiversiosta puuttuu paljon varsinaisen ohjelman osioita – vaikka Leiki Mimin ja Kukun kanssa -linkistä pääseekin pyöräyttämään musarulettia ja kuuntelemaan lisää lauluja – joten ei kun sunnuntaiaamuna telviissorin ääreen.) Thomas on esimerkiksi viisi päivää hymistellyt että Mitä se on, mitä se on, mitä mitä mitä se on?

Siitä sitten valitsemaan sopivaa taustamusiikkia. Tosin vaikkapa Händelin Messias-oratorian 12. osa kuorolle ei sekään ole hullumpaa kaduntallausmusaa…

Sain eilen jännittäviä uutisia. Ensi vuoden suunnitelmat selkiintyivät yhdessä hujauksessa. Syy tähän selviää, jos jaksaa plärätä ensimmäisen alaotsikon alta S:ään asti. (Isu-äity-osastolle sekä muulle Ylitornion väelle voi olla mielenkiintoista kurkistaa myös K:n kohdalle.)

Reissusta kotiutuneena, reissussa rähjääntyneenä ja kurkkunsa turtanaksi Vivaldia ja Händeliä illan kuororeeneissä laulaneena maisteri sanoo nyt hyvää yötä. Otetaan sille yhdet, kunhan ehditään. Mikon kanssa aloitimme urakan jo eilen illalla.

…lunta tupaan ja tuvan ylle ja alle ja teille ja junaradoille ja kenkään ja suuhun ja silmään. Thomas palaili tänään Tarttoon, ja jokainen pätkä matkaa oli täynnä yllätyksiä: Saako matkalaukun rullattua rautatieasemalle, vai pitääkö viisi kiloa tuliaisjoulusuklaata ynnä kaikki muu omaisuus kantaa kinoksien yli? Ehtiikö juna ajoissa Helsinkiin jouduttuaan jumittamaan ensin Pasilassa odottamassa, että Helsingin ratapihan liikenneruuhkan keskelle tulisi tilaa? Ehtiikö edes taksilla satamaan ennen laivan lähtöä? Mitkä kaikki Tallinna-Tartto-bussit on peruttu? Kuinka monta lisätuntia viimein liikkeelle lähtenyt bussi viipyy moottoritiellä? Hän lähti Tallinnasta puoli neljän bussilla, ja nyt iltakahdeksaltakaan häntä ei vielä näy messengerissä (minne ilmaantuu kyllä saman tien kotiin päästyään). Kyllä on kivaa, kun sataa lunta 😉

Huomenna vielä vähän kauppoja (valikoima on hiukan toisenlaista kuin Tartossa – mistä Thomas jaksaa Tartossa ollessaan tasaisesti marista) ja tohtorisseminaari. Keskiviikkoaamusta sitten suunta kohti Tarttoa, ja täytyy toivoa, että tiet olisi siihen mennessä hyvin aurattu ja raiteiden vaihdepömpelit sulatettu ja puhdistettu. Minun pitää ehtiä Tarttoon kuoroharjoituksiin seitsemäksi! (Vaikka aionkin pinnata ensi viikon lauantaiselta Tallinnan keikalta – enhän voi jättää Tarjan mekon vahtimista väliin!)

Kivaa olla tällä puolella lahtea, muuten. Saa puhua, mitä sylki suuhun tuo, eikä tarvitse päkistellä jokaista sanaa. Tällä kerralla pitäydyimme vain kahdessa yöpaikassa, ja sekin on ollut aika rentouttavaa; ensimmäisen illan reippailun jälkeen saa rauhassa möllöttää, eikä laukkuja tarvitse (pakata ja) kanniksella tämän tästä. Toki sitten ehtii nähdä vähemmän… mutta kaikkea ei voi saada, edes joka kerta.

Kun tästä palaan Tarttoon, alan reippaaksi. Kirjoitan puhtaaksi seminaariesitelmäni, jonka professori haluaa omiin mappeihinsa säilöön; alan tehdä oikeaa ruokaa oikeisiin syömäaikoihin; alan aamuvoimistella; ja alan vihdosta viimein katsella tutkimusjuttuloita. Niin alan. Oikeasti.

• Kun palasin unkarin luennolta kotiin, postilaatikossa odotti minua kirje! Ihan oikea, kirjekuoreen suljettu, käsin kirjoitettu kirje, ja se oli matkannut tänne Ameriikasta asti. Voitte arvata, kuinka hyvältä se tuntui.
• Kun olin lukenut kirjeeni ja avasin sähköpostini, siellä odotti minua – toinen kirje. Tämä tuli Tampere-Helsinki-junasta ja oli niin sydämestä kirjoitettu, ettei hypisteltävän paperin puute paljon jäänyt häiritsemään. Kun rakas ystävä kertoo, kuinka hän on onnellinen ja nauttii elämästään, kääntyy aurinkokin muutaman asteen niin, että ylettyy ulottamaan säteensä ikkunasta sisään.
• Aurinko siis paistaa, sisällä ja ulkona. Yliopiston edessä olevia pylväitä koristeltiin valo- ja kuusenhavunauhoilla joulun odotukseen, ja nostoautojen ryppyiset kuljettajasedät juttelivat kanssani. Unkarin välikoe oli tuntunut kivalta, ja tänä iltana on vakijengin saunavuoro Tampere majassa. Ylihuomenna suunnataan Suomeen, missä lehtien mukaan pitäisi jo olla luntakin.
• Viikonlopun oopperamatka oli kärsimyksiensä arvoinen, sillä Latvian kansallisooppera on hiukan toista maata kuin Tarton Vanemuine. Sää oli karmea, oli märkää ja kylmää, ja koska en ollut liikkeissäni kyllin nopea, jotta olisin ehtinyt kaupunkiin yksin omille teilleni, jouduin jumittumaan vähän omituisen kuorotytön seuraan, jonka puheesta en ehdi saada paljon selvää, joka tulee epämiellyttävän lähelle ja jonka jutut ovat vähän omituisia. Tätä kuitenkin kannatti kestää, sillä ooppera oli huima elämys. Yksin jo oopperarakennus kultauksineen ja krumeluureineen oli upea, puhumattakaan sitten oopperan solisteista ja kuorosta. Ainoastaan kolme poikaa olivat kireitä ja vähän epävireisiä, kaikki muut loistivat – jopa Pamina oli supernainen eikä mikään nössykkä. Mutta miksi oi miksi oopperaa tulevat kuuntelemaan sellaiset, jotka eivät ole siitä kiinnostuneita? Jälleen minua ympäröivät pulisevat ja mölisevät teinit, ja olipahan heti selkäni takana myös kaksi tätsyliä, jotka ilmekään värähtämättä jatkoivat juttujaan, vaikka käännyin ympärin ja pyysin heitä kaikilla osaamillani kielillä, elekieli mukaanluettuna, sulkemaan suunsa. Kai mie olen yksinkertainen, kun en voi sellaista ymmärtää.
• Riiassa sain taas vahvistusta arvelulleni, että minulla täytyy olla jotenkin erityisen leppeä naama. Kun odottelimme teatterin edessä, että bussikuski tulisi avaamaan bussin ovet ja pääsisimme viemään turhia tavaroita bussiin ennen oopperaa, joku turisti tuli kysymään minulta, mahtaako Taikahuiluun saada vielä lippuja ja onkohan oopperarakennuksessa lippukassaa. Vieressä olisi ollut paikallisiakin vaikka kuinka, mutta silti hän kysyi vain minulta. Viimeksi Pariisissa ollessani minulta tultiin kyselemään tietä useampaankin kertaan, ja vastaavaa tapahtuu tämän tästä. Niinpä olen selittänyt asiaa itselleni niin, että olen helpostilähestyttävän näköinen tyyppi. Se tuntuu kivalta selitykseltä – on kivaa olla kiva, tai edes kivan oloinen.

Ja vielä muutama oopperaelämysotos Riiasta.

Oopperatalo puistosta kuvattuna

Oopperasali

Maisteri valmiina toiseen näytökseen, aina yhtä tyylikkäänä.

Opetusministeriö aikoo leikata Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen toimintaa kolmasosalla. Mihin joutuu kulttuuri, jossa kieli jätetään oman onnensa nojaan? Käykääpäs vetoamassa Opetusministeriöön ja hallitukseen, että unohtaisivat mokoman hölmöyden.

Tältä erää viimoinen suomen alkeiskurssin tunti takana: laululeikittiin pää-olkapäät-peppu-polvet-varpaat-polvet-varpaat, jossiteltiin ja tehtiin galluppia (“mitä tekisit, jos komea mies haluaisi mennä kanssani naimiisiin”), ja lopuksi vielä laulettiin Pave Maijasen 80-lukulainen rallatus “Lähtisitkö silloin kanssani järvelle” kaikkine loppukiekumisineen (joskin mie taisin saada kiekua niitä ihan yksin; muutoin lapset kyllä lauloivat ihan kiltisti). Kyllä ne varmaan pitävät minua kahjona. Eivätkä ole niin kovin väärässäkään.

Viimeisimmän väitteen todistanee oikeaksi jo yksin se, että sain tänään kiksit siitä, että söimme jälkiruoaksi suklaakakkua jäätelöllä. Siis niinku ihan oikeesti, kakkuu jäätelöllä!

.

Kävin tiistaina istumassa Wildessä unkarilaisen Norinkaa. Olimme yhtä aikaa vaihdossa Silloin Tarton Vaihto-Opiskeluvuonna, ja nyt hän on tullut takaisin asuakseen yhdessä virolaisen kullakkesensa kanssa. Opettaa englantia kakaroille peruskoulussa ja lukiossa noin puolen tunnin ajomatkan päässä Tartosta, ja noituu, kun ei saa vedellä kersoja pitkin korvia kuten Unkarissa. Tuntuu hassulta, kun erinäisiä ympyränpäitä sulkeutuu. Vielä kun tietäisin, missä on Ursula ja miksi hän on hiljaa.

Kuoron sähköpostilistalle oli tullut pari kuvaa viikonlopulta Kundasta. Tässä tädit ja sedät laululeikkivät isäinpäiväjuhlassa Kas metsämökin ikkunas’, johtaja Valli säestää pianolla. Maisterin löytää seuraamalla punaisia silmiä.

(Viroksi metsässä on tosin hirven talo, ei minkään tontun.)

Vihdoin mahdottoman jaappauksen jälkeen minulla on lippuja:

• juna to 18.12. klo 22.11 Tre -> klo 6.30 Kemi (-> bussi klo 8.10:ksi Ytolle)
• juna su 28.12. klo 20.24 Yto -> klo 6.10 Tre
• lento ti 30.12. klo 9.25 Helsinki-Vantaa -> klo 11.30 Paris CDG
• lento pe 16.1. klo 12.20 Paris CDG -> klo 16.15 Helsinki-Vantaa

Lisäksi on katsottu valmiiksi junia, joihin ei saa vielä ostettua netistä lippuja. Asiaa siis prosessoidaan:

• juna pe 16.1. klo 21.30 Hki -> klo 10.47 Klr (-> taksi n. klo 15/16:ksi vallankin pohjoiseen)
• juna la 24.1. klo 18.45 Klr -> klo 20.23 Yto
• juna su 25.1. klo 20.24 Yto -> klo 9.42 Tikkurila (mistä eräs äiti suuntaa lennolleen)
• sitten ehkä esimerkiksi Helsinkiin tai Espooseen tai Tampereelle tai Tarttoon, miten nyt on kysyntää ;-D

Seuraavaa mahdollisuutta vielä jaapataan:

• juna to 20.11. Hki -> Tre
• juna ke 26.11. Tre -> Hki

Treffejä saa alkaa ehdotella.

Olipahan kuoroleiri! En ollut ennen nähnytkään, että laulureenien aikana tyhjenisi Jägermeister-pullo – jos toinenkin. Enkä ollut myöskään ennen quickstepannut-rumbannut-dzaivannut koulun käytäviä aamuyöstä yhden-kahden aikaan tenorisedän tiukassa vientiotteessa (kaksi tuntia putkeen!).

Oli mahdottoman kylmä. Vaikka puin ylleni kaikki mukaan tulleet vaatekerrat kalsareista sekä nilkkojen- ja ranteenlämmittimistä alkaen aina neljään paitakerrokseen ja paksuun kaulahuiviin asti, palelin silti laulusessioiden aikana – ulkona vietetystä ajasta puhumattakaan. Niin kylmää tuulta ei ole Lapissakaan. Muuten Kunda oli harmaa. Kylän suurin työnantaja on sementtitehdas, ja vaikka nykyään sen suodattimet ovatkin kunnossa toisin kuin neuvostoajalla, jolloin kaupunkia ja jokaista sinne nenänsä pistänyttä peitti kuuleman mukaan valkoinen sementtipöly, oli yleisvaikutelma edelleen valju ja väritön. Kuoronjohtaja epäili, mahtaako kesän vihreyskään poistaa harmautta ja ankeutta.

Havainnoin jälleen kerran, että tykkään itseäni vanhemmasta seurasta. Varsinkin illanvieton aikana (joka keskittyi yöpymiskoulun käytävään) löysin itseni kerta toisensa jälkeen kuoron seniorijäsenten joukosta, vaikka välillä yritinkin integroitua nuorisopäätyyn. Vaan minkäs teet – nuoret vain istua könöttivät ja olivat tylsiä, täti- ja setäosasto sen sijaan jammaili ja kertoi juttuja. Tottahan se on selvää, kumpi käytävän pää veti puoleensa.

Leirin aikana kuoron jäsenkokelaat otettiin virallisesti kuoron jäseniksi juhlallisessa kastajaisseremoniassa. Viroksi tilaisuutta nimitetään rebaste ristimiseks, kettujen kastajaisiksi siis (vastannee meidän vuksiaisiamme). Ketunpojat taituroivat huimaakin huimemman musiikkiteatteriesityksen, laululeikkivät kiltisti Labaduuta ja vannoivat ketunvalansa polviltaan. Aika lystikästä, että maisteri on nyt virallisesti kettu eli vuksi 🙂

Ja niin, kyllä leirillä välillä laulettiinkin. Oikeasti laulettiin. Niin pedantisti viilattiin, etten muistakaan, koska viimeksi. Olisikohan ollut silloin, kun eräs kuoro esiintyi Jaakko Löytyn televisioitavassa juhlakonsertissa Tampere-talossa? Oli kerta kaikkiaan mahtavaa! Ja lopputulos – se oli kaiken vaivan arvoinen. Kun leirin lopuksi kajautimme Kundan isänpäiväjuhlassa kaksi eniten viilattua laulua, olin mahdottoman ylpeä siitä, että ketunkoloni on juuri siinä kuorossa.

Ps. Lähetin juuri viisi otosta kuvakilpailuun. Kiitoksia kaikista mielipiteistä, joita on tullut kaikenlaisia viestintäkanavia pitkin. Vahvistitte pitkälti omat ajatukseni ja mieltymykseni. Nyt jään vain odottamaan varsinaista kisaa, äänestystä ja voittajan valintaa – ehkäpä pääsemme Thomas’n kanssa yöpymään ja syömään Pärnuun Ammende Villaan niin että napa paukkuu, Tarton kaupungin laskuun.