Maisteri Maailmalla

Viron itsenäisyyden 90-vuotisen taipaaleen kunniaksi Tarton kaupunki ja Tarton yliopiston kansainvälisten asioiden toimisto houkuttelevat vaihto-opiskelijoita osallistumaan valokuvakilpailuun My Estonia (aika omaperäinen nimi, eikö). Kisaan saa lähettää 1-5 kuvaa, joilla kuvata omaa näkemystään Virosta ja Tartosta. Parhaat otokset päätyvät A3-kokoisina suurennoksina ensin yliopiston kirjastoon näyttelyyn, sitten kai pidemmäksi aikaa kaupungintalon kabinetteja koristamaan. Ajattelin pistää menemään sarjan tässä syksyn aikana Tartossa ottamiani kuvia, joita tuntui yhdistävän osittain yhdessäolon teema ja osittain sellainen “koskaan ei voi tietää, kehen seuraavan kulman takana törmää” -ajatus.

Koska kaikki omat kuvat ovat aina itselle tärkeitä, eikä niitä välttämättä osaa katsoa kriittisesti, ajattelin ripustaa mieliotokseni Maailmalle, jotta te voisitte auttaa maisteria mäessä. Mitkä viisi (tai vähemmän) näistä kelpuuttaisitte kisaan? Kuva pitää otsikoida sopivalla tavalla ja kuvan yhteyteen voi liittää lyhyen kommentin siitä, millä tavalla kuvaaja on ajatellut kuvaansa katsottavan. Tässäpä siis kuvat erinäisten alustavien sepustustenkaa:

Rakenteilla oleva uusi kaarisilta toistaa sodan jälkeen rakennetun sillan muotoa ja yhdistää siten uutta ja vanhaa, aivan kuten se yhdistää Emajõen kahta rantaa ja tarttolaisia. Sillan alta pilkistää vastavalmistunut Etanatorni, ja päistään kuvajaiseensa yhdistyvä kaari muodostaa ikuisuuden symbolin, ympyrän.

Myös tämä, ikuisesti uudistuva kaarisilta kaartuu yhdistämään eri sukupolvia, ystäviä, vieraita, tarttolaisia.

Tartossa tapaamme, ja yhdessä jatkamme matkaa, yhteistä tietä.

...matkaa teemme sopivissa välietapeissa...

Virossa on tapana, että vastavihitty aviopari käy kiinnittämässä lukon sillankaiteeseen ja heittää avaimen sillalta alas. Tämä symboloi liiton ikuisuutta: lukkoa ei voi enää kukaan avata, kun se kerran on yhdessä suljettu ja avain heitetty veden syvyyksiin.

Joskus ollaan yllättävissäkin paikoissa yhdessä.

Sinä katsot, kun minä katson, kun hän katsoo.

Jos sopii tapaamispaikaksi Kaupungintalon edessä olevan suihkulähteen Suudlevad tudengid, ei voi koskaan tietää, kenen kanssa voi sattua yhdessä odottamaan.

Kun ystävät kokoontuvat yhteen...

Jee, ekat yliopistotason suomen kielen tuntini ovat takana, ja ainakin omasta mielestäni ne menivät ihan mallikkaasti. Tänään oli lystikästä huomata, miten Onnenkieli-äänenpainot eivät ole mihinkään hävinneet. Vedin yhden keskusteluharjoituksen, jossa opiskelijat saavat paperilapulla taustatietoja, joiden perusteella sitten keskustelevat annetun mallin mukaisesti eteen sattuvan henkilön kanssa (siis pitää oikein nostaa takapuoli penkistä ja kävellä luokassa! kyllä olivat ihmeissään). Siinä sitten ohjeistaessani ja kannustaessani huomasin, miten viime vuoden kevään opetusjaksolla suggestopedisessa Onnenkieli-koulussa omaksumani puhenuotti ja lausepainotus palasi kerralla takaisin. “No päivää! Olisiko teille minulle työtä?” (Soile ja Kristiina tietävät tarkalleen, mistä puhun.) Se oli hyvin elämyksellistä – kuten sekin, että opiskelijat lämpesivät moiselle leikkimiselle hyvin nopeasti. Seuraavan (ja näillä näkymin viimeisen) kerran pääsen tämän luokan eteen ensi viikon torstaina.

Sitä ennen, ensi viikonloppuna on myös tiedossa elämyksiä, kun kuoro lähtee kuoroleirille Kundaan. Tiedossa on makuupussiyöpymistä Kundan musiikkikoulun lattialla – aijai, miten pitkä aika edellisestä kerrasta onkaan! Varmaankin se oli Turun kirkkomusiikkijuhlilla joskus vuonna yksi tai kaksi (siis 2001 tai 2002, ihan oikeat yksi ja kaksi siis!), missä olin Tampereen tuomiokirkon kuoron mukana – ja missä pääsin kantamaan kotiseutuni Tornionlaakson värejä kansallispuvussani. Siitä tuli yllättävän juhlallinen olo. …Takaisin Kundaan. Siellä siis reenataan tiukasti koko lauantai ja sunnuntaitakin pitkälle iltapäivään asti, ja tarkoitus on kai oppia Laulujuhlien laulut aika pitkälle valmiiksi. (Laulujuhlille en taida saada pukeutua Torniolaakson pukuun… sitä en vielä tiedä, minkä alueen puvut kuorolle on tulossa, Tarton ehkä. No, elämyksellistä sekin varmasti on.) Sunnuntaina mennään esiintymään jonnekin ihme seltsimajan isänpäivälounaille. Siitä tuleekin sitten ensimmäinen esiintymiseni tämän kuoron riveissä. Elämyksiä elämyksiä.

Ai niin, ja huomenna menemme kuuntelemaan Vanemuine-teatteriin Verdin oopperaa Trubaduuri. Innostuin alkusyksystä, kun satuin Vanemuisen lipunmyyntiin sellaisena päivänä, kun tiettyihin esityksiin oli erityisalennukset (naurettavat 50 kruunua), ja ostin kerralla pinollisen pilettejä. Nyt viedään siis viimeisiä tuosta nipusta, ja täytyykin taas palata hamstraamaan lisää. Vähintään Pähkinänsärkijää on pakko päästä katsomaan, ja Thomas’n vien myös paikalle sivistymään. (Pähkinänsärkijä on Taikahuilun ohella sellaisia teoksia, joita on lapsena vahdittu videolta kerta toisensa jälkeen ja joiden näkeminen lopulta oikeasti oikealla lavalla on taidetta suurempi asia.) (Viikon päästä Riikaan Taikahuilulle!)

Myös Oskar Lutsun Kevade (‘Kevät’) tulee Vanemuisen repertuaariin ensi keväänä – joskin balettiversiona! Kaikki virolaiset ovat Lutsunsa lukeneet ja osaavat siteerata sitä sujuvasti. Romaanin alkulauseen tietää jokainen virolainen koululapsikin (estofiilisistä vironopiskelijoista puhumattakaan): “Kui Arno isaga koolimajja jõudis, olid tunnid juba alanud.” (‘Kun Arno ehti isänkaa kouluun, olivat tunnin jo alkaneet.’) Virolainen kulttuuri, kirjallisuus, mainokset ovat täynnä toisintoja teoksesta ja sen henkilöistä. Esimerkkinä osui silmääni yksi viimeaikainen blogimerkintä (Kevade mustandit eli Kevät-romaanin luonnoksia), jossa erityisesti viimeinen kohta nostaa niskakarvat pystyyn…. elämyksellisyyttä ei voida kiistää.

Oltiin eilen kuuntelemassa Vanemuisen konserttisalissa Mozartin Requiemia. Olin kyllä pitkään pistänyt vastaan ja päättänyt olla sinne menemättä, kun ei sielunmessuja kuulu konserttisaleissa pitää, jos on kerran kylä täynnä kirkkojakin, joissa messuta. En kuitenkaan lopulta voinut vastustaa kiusausta, vaan kävin aattoiltana hakemassa liput Thomas’lle ja itselleni, ja hyvä että kävin. Riian tuomiokirkon poikakuoro oli aivan uskomaton, varsinkin pienet poikasopraanot, ja myös Pärnun kaupunginorkesteri pisteli parastaan. Kokonaisuudessa häiritsi vain sopraanosolisti, latvialainen Inga Slubovska kovine ja sävyttömine äänineen. Hänestäkin huolimatta tuli sielu hoidettua.

Toisaallakin kuulemma konsertoitiin. Eräskin kuoro piti Tampereella yhteiskonsertin Händel-kuoron kanssa – yhteiskonsertti oli kompromissi sen jälkeen, kun erään kuoron johtaja oli omavaltaisesti tunkenut oman kuoronsa jo Händel-kuoron varaamalle päivälle (näin kertoo tarina kulisseista). Samoin oli erään kuoron johtaja vaatinut oman sävellyksensä Pyhäinpäivänä esitettäväksi konsertin loppunumerona, vaikkei se kevyenä Tuomas-messu-tyylisenä luritteluna sopinut lainkaan yhteen pääohjelmistona esitettyjen Faurén Requiemin ja Ralph Vaughan Williamsin Messun kanssa. Eräs kuoro oli myös paljon Händel-kuoroa kehnommin harjoitettu (näin kertoo tarkkailija yleisöstä).

Kummallista, miten erään kuoron johtajan toiminta minua edelleen koskettaa. Erosin kuorosta yli vuosi sitten pidettyäni ensin taukoa harjoituksissa käymisestä, kun minusta tuntui, että kuoro toi minulle enemmän pahaa kuin hyvää mieltä. Sitä ennen olin kuoron johtokunnassa yrittänyt alttojen edustajana välittää kuorolaisten tuntemaa huolta ja harmia johtajalle, joka ei kuitenkaan ottanut palautetta vastaan. Kaikki, mitä olen erään kuoron toiminnasta vetäytymiseni jälkeen kuullut, vahvistaa näkemystäni siitä, että jo tuolloin puhuin oikeita sanoja. Minusta on surullista, että Tampereen kirkkomusiikin keskeisellä paikalla on ihminen, joka ei ole paikkansa arvoinen, eikä edes itse ymmärrä sitä. Maailman kauneimmassa kirkossa tulisi jokaisen työntekijä olla paikkansa arvoinen.

Requiem aeternam dona eis, Domine, et lux perpetua luceat eis.

Syksy on niin kovin tullut. Ennen viimeisen luennon loppumista on jo pimeää, ja jos juuri ei sadakaan vettä, on vähintään sumuista, hämyistä ja märkää.

Toissayönä näin unessa Saika-keijun, jokunen vuosi sitten syöpään kuolleen tanssiystäväni Kaisan. Unessa hän halusi antaa minulle lautapelin, jonka avulla voisi kommunikoida kanssani kuoltuaan. Olen nyt kaksi päivää käynyt lähes poikkeuksetta itkemään joka kerta, kun hän on tullut mieleeni. En voi enää kirjoittaa hänelle ja kertoa, kuinka paljon minun on häntä ikävä. Kukaan ei koskaan enää näe häntä tanssimassa, hymyilemässä, säteilemässä. Kukaan ei voi koskaan korvata menetyksen tuskaa hänen vanhemmilleen ja sisarelleen. Onko mikään enää kaunista tai hyvää, kun Keiju ei sitä näe? Kuinka voi niin kevyttä ja kaunista, vahvaa ja valoisaa lakata olemasta 20-vuotiaana? En edes tiedä, mihin Keiju on haudattu. Unessa se oli Ouluun. Kuka tietää?

Haluaisin löytää ensi viikoksi niille suomen alkeiskurssin tunneille, jotka olen unkarinopettajani Unkarin-matkan aikana luvannut pitää, sopivan suomalaisen helposti mukanalaulettavan laulun, jossa on paljon imperatiivia. Ideoita? Omaan päähän ei mahdu muuta kuin särkyä ja sadetta.

Miten mainioita lauluja on ensi heinäkuun laulujuhlien ohjelmassa! Ei vielä riitä, että maisteri saa pikajohdatuksen Viron musiikkikulttuurihistoriaan (Mu isamaa on minu arm jne.), vaan kun lisäksi maisterin selkää pitkin menevät erinäiset värinät jokaisen laulujuhlalaulun kohdalla: milloin itkettää, milloin naurattaa, ja milloin on muuten vain ylevä ja estofiilis-patrioottinen olo.

Tänään harjoituksissa tuli mieleeni rakas kaimani, jonka kanssa aikoinaan suunniteltiin maannimikantaatin (kuka-niiden-veisujen-oikeita-nimiä-nyt-muistaa) suomennettua tai tamperelaistettua versiota ja joka kai sitten Tampereen yliopiston laulajien riveissä pääsikin moisesta nauttimaan. Harjoittelimme nimittäin Anti Margusten laulua See on Eesti, jonka sanat koostuvat lähes yksinomaan Viron eri kuntien nimistä. Kokemus herätti taas vanhan tuskani siitä, etten syntynytkään bassoksi vaan pahus vie lyyriseksi sopraanoksi – miettikää nyt, millaiset kiksit tulee urkupistestemmasta Paide, Pöide, Paide, Pöide, Paide, Pöide, Paide, Pöide! (Jos ette sanomisesta usko, kuunnelkaa itse: noin yhdeksännen minuutin kohdalla pääsevät lopulta laulamaan. Myös muista juhlien lauluista löytyy harjoitusvideot, esimerkiksi sekakuorojen osaksi tulevista lauluista tai kaikkien kuorojen, siis yhteensä noin 30 000 – 40 000 laulajan yhteislauluista.)

Voi kuinka maisteri on täpinöissään!

Joulumandariinit ovat kaupoissa. Ne sellaiset pikkuiset espanjalaiset hurrrjan makeat mandariinit, joista tulvahtaa ilmoille joulun tuoksu, kun niiden kuoreen työntää kynnenkärjellä reiän. Alkaa tehdä mieli glögiä ja lunta. Pipareita ei ihan vielä kuitenkaan.

Joulukantaattejakin voi kenties päästä kohta harjoittelemaan. Pitkään kypsytelty belgo-espo-finno-franco-kvartettimme nimittäin aloitti eilen illalla harjoituskautensa tavailemalla yhdessä rallia Goodnight, it’s time to go, eikä se ensimmäiseksi kerraksi ollut lainkaan niin karmeaa, kuin olisi voinut kuvitella. Toivon mukaan saamme pian esto-osaston mukaan vahvistamaan bassolinjaamme. Üliõpilassegakoorin johtajaa Valli Ilvikua lainatakseni vasta kaunis basso tekee hyvän kuoron, ja eiköhän sääntö päde (vahvistettuun) kvartettiinkin. Veljeltä lainassa olevan Yamahan päällä lepää jo Maa on niin kaunis odottamassa sopivaa hetkeä…

Ensimmäiset joululahjat on ostettu (muun muassa Iittalaa Ranskaan natokokelaille – Suomi-suunnittelua maailmalle!), ja kohta pitäisi alkaa olla junat ja lennot varattuna. Ai niin, ensimmäinen oma joululahja on jo varattu: suolasieniä isulta ja äidiltä. Niistä voi sitten pyöräyttää salaatin Kilpisjärvellä belgoille, francoille ja estolle. (Ja ehkä jos olen ollut oikein kiltti, piisaa joku purkillinen vielä Tarttoon tuotavaksikin…) Joulukortteja varten minulla on idea olemassa – saa nähdä, päätyykö idea toteutukseen asti vai saatteko tyytyä tonttulakkikuvatervehdykseen maailmalla.

Johan se saisi joulu siis tullakin. Jollonjollon.

Koittaa nyt sitten keksiä väitöstyölleen kustannusarviota, jonka perusteella rahaa voisi pyytää. Että menisiköhän minulla vuodessa ruokaan 2000 vai 3000 euroa ja muuhun elämiseen 1000 euroa ja oppimateriaaleihin 800 euroa vai jotain muuta? Kun hakee Suomen kulttuurirahastolta “henkilökohtaista kokovuotista työskentelyapurahaa”, on sen koko vuodelle tuleva määrä valmiiksi määritelty n. 21 000 euroon – sain siitä jo tungettua arviossani 18 000 euroa jos jonkinlaisiin kissanristiäismenoihin, lopuille pitäisi vielä keksiä joku järkevä sijoitusehdotus. (En kai voi kirjoittaa, että ajattelin säästää lanttulaatikkoa varten, jos joskus vaikka pääsis naimisiin ja tarttis sukua syöttää – olkoonkin, että se olisi totuus.) Itku tulee, kun en tajua, mitä ne hakemukseen haluavat. Työsuunnitelmaa vai rahan käyttösuunnitelmaa vai tutkimussuunnitelmaa… yhdessä paikassa sanovat yhtä ja toisessa toista, ja loppu on muuten vaan siansaksaa. Tämä lieneekin älykkyystesti: jos on niin pönttö, ettei tajua edes rahanhakuohjeita, saa tuskin aikaan mitään muutakaan rahoittamisen arvoista.

JK. (parin päivän kuluttua): Onneksi kaikkein pöntöimpiä maistereita varten on olemassa neuvontasähköpostiosoite, josta saa vastauksen heti seuraavana arkiaamuna: kokovuotista tutkimusapurahaa haettaessa ei tarvita kustannusarvioita eikä rahoitussuunnitelmia, ja työsuunnitelman sijaan kelpaa hyvin rehti ja rehellinen tutkimussuunnitelma. Ei kysyvä maisteri tieltä eksy! 😀

Unkarin tunnilla olin yllävän terävänä ja jyvällä käsiteltävästä asiasta. Hyvin olin pendolinossa läksyni tehnyt. Myös unkarin välitentti meni kohtuullisesti, vaikken olekaan kuukauteen ehtinyt asiaan juuri perehtyä kaikenmaailman esitelmiltäni – tenttiä edeltävät kaksi tuntia ovat selvästi hyvin tehokasta opiskeluaikaa.

Vähän vähemmän terävästi menin hövelinä tyttönä lupaamaan unkarinopettajalle, että sijaistan häntä suomen kielen alkeiskurssilla hänen Unkarin-matkansa aikana. Se tekee tuskaa ja ahdistusta ja stressiä ja mahanvääntöä kolmena marraskuun alkupuolen päivänä. Margit Kuuskin Suomi selväksi (virolaisille tarkoitettu suomen kielen oppikirja) löytyy jo työpöydältä, ja mielessä pyörivät erinäiset suggestopediset opetusmetodit, joilla voisi opiskelijaparkoja hämmentää. Enpä ole ennen yliopistossa opettanutkaan. Voikohan kolmen tunnin pitämisen merkitä ansioluetteloon?

Nyt tuli jo saunan puute. Reissussa saunaputki alkoi lupaavasti, kun perjantaina löylyteltiin Kangasalla, lauantaina Arajärvellä ja sunnuntaina vielä tätilässä. Olin suunnitellut kysyväni, lähtisikö Tapio seurakseni Rauhaniemen kansankylpylään maanantaina tai tiistaina, mutta täytyy nyt tunnustaa: aikataulu alkoi tuntua turhan tiukalta. Sen sijaan kipsuttelin kälynkaa (joka oli leikannut tukkansa! minunkin alkoi melkein tehdä mieli sellaista Posh-Spice-Victoria-kampausta) maanantaina yliopistolle noutamaan Kiinalaiselta Ystävältä kielten laitoksen kansliaan saapunutta kirjalähetystä (joka oli lähetetty Kiinasta elokuun alussa, kun ei vielä ollut tapaamisista tietoakaan) ja Vapaa Valintaan ostamaan kalsareita (kun en ollut tajunnut pakata sellaisia mukaan Tartosta lähtiessäni), ja tiistai kuluikin kylillä Soilenkaa ja yliopistolla seminaarissa (missä oppiaineen nykyinen assistentti Mari Honko paljastuikin os. Jaakolaksi, joka oli tutorini vuksivuonnani, ellei muistini nyt vallan petä; hassua oli se). Siihen ei paljon saunoja mahtunut. Ensi kerralla sitten lisää. (Tulikohan tähän kappaleeseen nyt varmasti tarpeeksi sulkeita?)

Jotain vähemmänkin mukavia muistoja jäi matkasta. Sanoipa täti Leena nyt mitä tahansa (“Eihän täällä nyt enää mitään ötököitä ole!”), niin kyllä joku kävi sienimetsässä puremassa otsaani. Jättivät jälkeensä kovasti kutisevia paukamia, ja nyt kaikki luulevat, että minulla on puberteetti-iho. Hahaa, lisää hyviä syitä todeta, etten näytä ikäiseltäni.

Sitten vielä tiedossa olevat kuoron keikkapäivät, jos vaikka jollakulla olisi suunnitelmissa tulla kylään ja olisi vailla sopivia päivämääriä. Niilon-päivän kunniaksi voisi lähteä Tallinnan Jaani-kirkkoon kuuntelemaan konserttia 6.12. (ohjelmassa Haydnin Te Deum, jota tosin ei vielä ole uusien kuorolaisten kanssa harjoiteltu, joten saapa nähdä, pääseekö maisteri konserttiin mukaan ollenkaan) tai vähän myöhemmin Aadan-päivänä Tarton yliopiston salissa pidettävään konserttiin 16.12. Kevään puolellakin jossain lauletaan joskus jotain – tarkempaa tietoa varmaan sitten joskus. (Vuoden suurin urakka on valmistella laulut ensi heinäkuun Laulu- ja tanssijuhlille Tallinnaan. Mitä voisi maisteri enempää toivoa kuin että pääsisi kerran laululavan kaaren alle kolmenkymmenetuhannen virolaisen sekaan laulamaan ylistystä Marianmaalle? Sitten sopii tulla katsomaan ja kuulemaan!)

En oikein osaa kirjoittaa “kotona”. Oli hassu tunne, kun bussi kaarsi Riia-kadulta kohti bussiasemaa, ja tuli mieleeni, että tämän pitäisi nyt olla kotiinpaluu. Toisaalta joo, toisaalta Tartto on kuitenkin matkailukohde. Sitten kuitenkin huomasin, että kyllä koti on siellä, missä on hiukan omaa tilaa – ja Thomas. Rüütlille oli hyvä palata.

Kiitos kaikille majoittajille ja leikittäjille – syysmatkani oli todella onnistunut ja mieleinen. Nyt kuitenkin vieläkin mieleisempää on kömpiä omaan petiin oman peiton alle oman tyynyn juureen ja tietää, että aamulla täytyy olla menossa vasta kymmeneksi unkarin tunnille.