Maisteri Maailmalla

Pirkanmaalla aika kiitää. Tulomatkalla sain Helsinki-seuraa entisestä kämppiksestäni Eirasta, joka oli sateen ja koleuden ja tuulen ja tuiverruksen keskellä kuin kutsuva auringonpaiste. Torstai-illan, perjantain ja lauantaiaamun vietimme Kangasalla Soilella, Villellä ja Aadalla (joka oli oppinut sanomaan “ei”:n lisäksi myös “joo”, “avaa” ja “anna” ja oli aikas herttainen – paitsi perjantaiaamuna puoli kuudelta nälkäisenä kuin pieni susi).

Lauantaipäivän nautiskelimme Thomas’nkaa kaupungilla, ja taisinpa sanoa kerran jos toisenkin, kuinka on iiiiihanaa olla taas Tampereella. Plevnassa käytiin syömässä, ja äänestämässä tietenkin käytiin myös (Thomas tosin ei halunut kokeilla, olisiko hänellä äänioikeutta). Iltapäivästä puksutimme junalla (aijaijai miten se käy opiskelijakortistaan luopumaan joutuneen jatko-opiskelijaparan kukkarolle!) Toijalaan/Akaaseen ja sieltä Kylmäkoskelle tätilään, mistä meidät vietiin Arajärvelle saunaan ja uimaan. Sunnuntaiaamusta kirmattiin suppilovahverometsään, ja sen päälle saunaan ja vanniin (suuremman järven puutteessa). Joka käänteessä meitä kestittiin sienillä ja muulla hyvällä niin että ihan mahdotonta.

Iltapäivästä hurautimme Tampereelle Heinin konserttiin, missä sai nauraa ja itkeä ja tyytyväisyydestä kiljahdella, niin mainio se oli. Illaksi Niilolle ja Lauralle, ja maanantain pohdimme syntyjä syviä kälynkaa. Nyt viimeisimmän yön olen majaillut Lapinniemessä Jennillä (missä myöskin nyt kirjoittelen – vaikka lupasin unkarin kotitöitä tehdä, voi minua), ja ensi yöksi pääsen yöpymään Mikon kaupunkikartanon itäsiipeen. Sitten otankin aamusta junan kohti etelää ja kärvistelen seitsemän tai kahdeksan tuntia tien päällä, suoraan kuoron harjoituksiin. Jos vain kantti kestää sinne asti.

Kivaa on ollut ja ihana kaikkia nähdä, mutta ensi kerralla Tampereelle matkaillessani ehkä kuitenkin buukkaan itselleni yhden majapaikan, missä loisin koko reissun ajan ja pidän tiukasti kiinni kello kymmenen nukkumaanmenoajasta… Ei tule vanhuus yksin!

Tallinkin Baltic Princess -laivalla; vielä Tallinnan satamassa, mutta täältä tullaan! Emme ehkä ole elämämme kunnossa, mutta pystyssä vielä pysymme. Kaikki treffit ovat siis toistaiseksi voimassa 🙂

Huhuu? Tartto huhuaa, vastaako Italia? Kaikki kunnossa? Mitään ei kuulu.

JK. (illasta) Olen siinä iässä, kun primitiivisimmät huolehtimisroolit kääntyvät ympäri ja lapsi alkaa huolissaan valvoa vanhempiensa menemisiä. Sen siitä saa, kun opettaa lapsen odottamaan kuittausta, että on saavuttu hengissä lomakohteeseen, ja sitten ei sellaista lähetäkään.

Nyt tuli viimein sähköposti Cefalusta. Kaikki kunnossa, kaikki hengissä. Hienoa! Voi mennä rauhassa sängyn pohjalle tervehtymään huomisaamua varten. Vielä ollaan kahden vaiheilla – huomisaamuna päätetään, suunnataanko kohti satamaa vai käännetäänkö kylkeä peiton alla. Miten voikin humputtelu ja peitonalus kutsua yhtä aikaa yhtä kovalla äänellä…

Ihan mahtavaa! Tekaisin kunnallisvaalien Tampereen vaalikonehaun, ja listani alkupäässä on vaikka kuinka monta tuttua! On siis paljon nuoria fiksuja ja tehokkaita ihmisiä ehdolla valtuustoon. Erityisesti minua ilahdutti lukea entisen opiskelukaverini, fuksini ja kopo-kollegani kuulumisia: Hidenin Johannasta on tullut Roihuvuo ja äiti – sekä ehdokas numero 432 😉

Niin että hophop muutkin uurnille! (Kaimalle annetaan anteeksi – Minneapolis on vähän turhan kaukana.)

Kävin tänään unkarin kurssini jälkeen seikkailemassa Etelä-Tartossa (niin, ja jätin kipeän miehen sohvalle sairastamaan – mikä kevytkenkäinen julmuri). Halusin käydä kylässä vanhalla ystävälläni Andresella Turu tänav 56:ssa Tarton eteläreunassa, ja sinne matkaamista suunnitellessani meni hermo kertaan jos toiseenkin Tarton kaupungin bussiyhteyshakunettisivustoon. Sopivan yhteyden löytämiseksi siellä pitää määrittää tarkkaan, miltä pysäkiltä haluaa lähteä ja mihin päätyä – mutta jos ei tiedä valmiiksi, mihin mikin bussilinja johtaa ja millä pysäkillä tarkalleen pysähtyy, saa hyvin mielenkiintoisia hakutuloksia: kaksi minuuttia yhdellä bussilla, kymmenen minuutin odotus, seitsemän minuuttia toisella bussilla, viiden minuutin odotus, kolme minuuttia kolmannella bussilla…

Lopulta löysin tonkimalla ja pönkimällä yhden bussin, jolla pääsin suoraan kymmenen minuutin kävelymatkan päähän kohteestani (joskin bussikuskin mielestä oli hassua, että halusin mennä juuri sillä bussilla, kun toinen yhteys olisi vienyt minut ihan portille asti – miksei sitä olisi voinut kirjoittaa bussiyhteyshakusivustollekin?). Matkaan lähtiessäni pilvet jo repeilivät ja aurinko alkoi paistaa. Ihmettelin bussissa kaukaisia asuma-alueita kivisine omakotitaloineen ja omenapuineen, tietöitä melkein ihmisten pihamailla, vanhoja bussissä nököttäviä mummuja, Tarton suurinta hautausmaata, joka peittyi keltaisiin vaahteranlehtiin ja oli kaunis, niin kaunis. Viimeisen pätkän matkaa sitten kävelin auringonpaisteessa ja lämpimässä syystuulessa ja olin iloinen, etten ollut löytänyt bussia, joka olisi vienyt portille asti.

Tapaaminen oli hyvä. Edellisen kerran olimme nähneet Pärnussa keväällä 2004, mutta ei hän ollut paljon muuttunut. Minäkään en kuulemma yhtään sitten kesän 2002, jolloin Tallinnassa ensi kerran tapasimme. Uskoo ken tahtoo. Marraskuussa hän muuttaa takaisin Tallinnaan ja menee logistiikkakouluun (jos nyt oikein ymmärsin – vironi on edelleen hiukan ruosteessa), mikä minua ilahdutti kovin. Muutkin uutiset olivat suurimmaksi osaksi hyviä, vain Tarttoon tulon syy oli raskas kuulla.

Elämässä kohtaa kovin paljon ihmisiä, joista kovin harva on uuden kohtaamisen väärti. Siksi niiden vähien luokse käy veto – jokaisessa hetkessä tai jonkun kerran kuukaudessa, aina syksyn tullen tai yhtäkkiä vasta monen vuoden jälkeen. Eikä sillä ole silloin väliä, kuinka monta bussi- tai lentoyhteyttä tai turvaovea välissä on. Lähteä täytyy. Ja “kuhu lähed, seal oled”, kuten eräs vanha ja viisas setä kerran totesi.

Thomas on kuumeessa ja säryssä, ja jos se on siirtyvää sorttia, mie olen viimeistään ylihuomenna. Siinä tapauksessa ei paljon kannata lähteä matkustelemaan. Ulkonakin on harmaata ja sataa. Voihan syksy.

Jengi (belgo-espo-esto-) oli tänään meillä suunnittelemassa Lapin matkaa (ja syömässä crumblea, jota hyväksi kehuttiin). Tammikuun puolivälin jälkeen lähdettäisiin, viikko oltaisiin ja mitä ilmeisimmin junalla matkustettaisiin. Tympein puoli suunnitelmassa on se, että Kilpisjärven ja Ylitornion välille ei onnistuttu löytämään yhtään tyydyttävää matkustuskeinoa. Joko pitäisi ensin mennä Rovaniemelle ja sieltä bussilla Ylitorniolle – ensimmäisenä arkipäivänä, viikonloppuna mikään ei liiku mihinkään. Tai sitten pitäisi pysähtyä Muonioon yhdeksi yöksi ja huristaa päiväseltään bussilla Kolariin odottamaan iltajunaa Ylitorniolle. Kamalan hankalaa, mutta varsin pöljältä tuntuu myös mennä Lappiin ja ajaa rytistää reteesti kodin ohi.

Heräsi myös kysymys siitä, kuka voi ajaa moottorikelkkaa. Tongittiin ja pöngittiin, ja johan löytyi netistä tieto, että kuljettajalla täytyy olla vähintään T-luokan (traktorin) ajokortti. Miehän en vieläkään ole nenääni pistänyt ajo-opetuslaitoksiin, joten minkäänlaisia kortteja ei löydy. Sen sijaan ennen vuotta 1985 syntyneillä on Suomessa luontainen oikeus mopedilla ajeluun. Koska moottorikelkan ajoluvaksi kelpaa mikä tahansa ajokortti, voisikohan mopedin ajoluvan yleistää koskemaan myös moottorikelkkaa?

Tästä päätelmäketjusta tuli puolestaan mieleeni, miten kuudennella luokalla olimme koulusta luokkaretkellä Rukalla (tai jossain sielläpäin) – ja me ajoimme kaikki vuorollamme pienen mutkan moottorikelkalla! Alle 15-vuotiaat lapsukaiset, joilla takuulla ei ollut kortin korttia ajelua oikeuttamaan. Luulisi, että nyt osaisin ajaa vähintäänkin yhtä hyvin – elämänkokemusta kun on niin karttunut ja vallankin viksuksi ja käteväksi olen kasvanut. Eri asia toki on, pitääkö sitä välttämättä päästä pöristelemään tunturiin. Siellä kuuluu olla hiljaa ja hartaasti. Niin kuin saunassakin. Ehkä lämmitänkin sillä aikaa saunan, kun muut pörisevät tunturissa, ja olen ihan hiljaa ja hartaasti, keskenäni.

Vaikka keskiviikkona jo kertaalleen palautin seminaariesitelmäni ohjaajilleni ja perjantaina professori Metslangin ohjeistuksen mukaisesti korjatun uuden version yleiseen jakeluun (oli muuten masentavaa nähdä korjausten lainehtiva meri työn tulostetussa versiossa – kaikkiaan mukana taisi olla kolme kappaletta, joissa ei ollut yhtään oikeakielisyysvirhettä), en ole päässyt esitelmästäni eroon vieläkään. Tänään työn alla on suullinen esitelmä, jollainen pitää vielä ensi keskiviikon seminaarissa pitää. Mahtimietteet ja voimapisteet siis jälleen käytössä.

Eilen maksoin kuoron isännän tilille marraskuisen oopperalipun. Olen siis lähdössä Riian oopperaan katsomaan ja kuulemaan Taikahuilua – olkoonkin, että matkoihin menee 4 tuntia suuntaansa, enkä vielä ainakaan tunne kuorosta ketään niin hyvin, että uskaltaisin tunkea matkaseuraan. Paitsi että ehkä tämä on taas yksi näitä suureksi kasvamisen etappeja, että välillä tungetaan ujous ja pelko ja ahdistus takataskuun ja sosialisoidutaan vaan. Kurkistin Latvian kansallisoopperan nettisivuilta oopperan kuvausta, ja ilmeisesti luvassa on modernia sovitusta, ainakin alkuasetelmista päätellen: latvialainen vuorikiipeilijä saavuttaa Mount Everestin huipun, pystyttää sinne Latvian lipun ja tuikkaa itsensä tuleen, mitä sitten kolme naista rientää sammuttamaan…

Tänä viikonloppuna pitäisi lopulta päättää joulun tienoon matkailut ja varata liput. Thomas menee joka tapauksessa jouluksi kotiin St Aubin le Cloud’iin, mutta ainakin ennen varsinaista mietintäsessiota näyttäisi siltä, että mie suuntaan siitä huolimatta Ylitorniolle. Semmoinen mustan maan ja kylmän märän tuulen joulu, mitä Ranskassa on tarjolla, ei ole mistään kotoisin. Lisäksi joulu on siellä hälinässä, kiireessä ja väentungoksessa ruokapöydässä vietettävä juhla. Kotona sen sijaan yksi pötköttää talon eteläpäädyssä yhdessä päässä sohvaa, toinen toisessa päässä, kolmas rötköttää olohuoneen nojatuolissa ja jos neljäs ja viideskin ovat paikalla, on pötkötys-rötkötys käytössä myös pohjoispäädyn sänkytilat – ja sitten luetaan, yksi käsi kirjaa kannatellen, toinen suklaakonvehtirasian ja suun väliä matkustellen. Ja ulkona on lunta ja pakkasta, mutta sinne ei kukaan kuitenkaan jaksa mennä. Riittää kun tietää, että siellä sitä on.

Kai Ranskaankin silti täytyy mennä käymään, uudenvuoden jälkeen sitten. Viron yliopistosysteemissä tammikuu on tenttikuu, ja koska minun vähäisillä kursseillani hoidettaneen tentti- ja muut arviointiproseduurit jo joulukuun puolella, voi tammikuussa huoletta lomailla. Tai no, matkailla ainakin. Tammikuussa kaikki muut ovat kuitenkin koulussa tai töissä tai muuten vain työn varjolla nenä koneessa kiinni, joten kai minunkin täytyy jaksaa tutkimukseni kantaa mukanani. Kuka sitä nyt yksin viitsii lomailla ja ilman seuraa lukemassa pötköttää?

Myös Lapin-matkan suunnitelmat alkavat muotoutua. Clothilden ja Miguelin kanssa alettiin haaveilla yhteisestä Kilpisjärven-matkasta syyskuun puolivälin tienoilla, ja nyt Clothilden belgialaiset ystävät, jotka ovat tammikuun puolivälissä tulossa hänelle kylään, ovat ilmoittaneet haluavansa myös mukaan Lappiin. On myös pieni salasuunnitelma yllättää tuon Tartossa-oloni-syyn äiti (ei nimiä, sillä vaikkei hän suomea osaakaan, saattaa väärässä yhteydessä mainittu nimi paljastaa synkeän salaliiton) ja ottaa hänet mukaan Lappiin. He matkasivat viime joulun välipäivinä koko perhe Kilpisjärvelle, ja varsinkin äiti oli aivan haltioissaan – vielä kesälläkin hän muisteli monet kerrat taianomaista valoa ja lunta ja pakkasta ja Lapin kauneutta. Niin että katsotaan nyt. Itse en ole koskaan nähnyt Lapin kaamosta, vaikka siellä porstuassa olenkin 20 vuotta elänyt. Eiköhän olisi jo aika.

Missä mie olen ja mitä täällä teen, olen ihmetellyt tässä kuluneiden päivien aikana. En ole tainnut vieläkään kotiutua. Erityisesti eilen illalla oli epätodellinen olo, kun kävelin kuoroharjoituksista kotiin. Mikä on tämä tämmöinen pimeä kylä, jossa on kylmä ja tytsyt korkosaappaissaan kipsuttavat niin hitaasti, että joudun alvariinsa jalkakäytävien ohituskaistalle? Ei kyllä minun kyläni, kunhan nyt vaan joku. Mikä on talo, jossa haisee kissanpissa rappukäytävässä? Ei minun taloni ainakaan, vaan Thomas’n talo. Mikä asunto on sellainen, jossa eteisessä haisee tupakka, kun naapurissa poltetaan? Ei minun kodissani haise tupakka; Thomas’n luona ehkä haisee, mistä mie tietäisin. Ja mitä mie tässä kylässä teen?

Lehmänkakka haisee kylillä neljättä päivää, ja koska virallisesti olen kylän asukas, ehkä miekin haisen. Tänään yritin imigroitua virallisesti Marianmaalle, vaan määräaikaisia elämislupia myöntävä migratsioonamet oli kiinni. “Pyydämme anteeksi mahdollista epämukavuutta”, ovessa todettiin. Eivät luvanneet minun elää, mutta elän kuitenkin! Kurillanikin elän, ja vahdin heidän presidenttiään (jolla on pallokuvioinen mirri kaulassaan ja joka jauhaa poikamaisesti purkkaa poistuessaan yliopistolla pidetystä tilaisuudesta panssarimersujen saattelemana), laulan ensi kesän laulujuhlien lauluja (jotka ylistävät muinaisten esi-isien taisteluita ja kärsimyksiä), sahistelen lehtikasoissa (jotka eivät rahise puoliksikaan yhtä iloisesti ilman pikkuveljeä suhisteluseurana) ja pakon edessä saatan jopa kirjoittaa jonkun esitelmän.

Mutta perustetta täälläoloon en löydä presidentin näkemisestä, kuorosta, aurinkoisesta syyssäästä tai edes tieteenteosta. Kyllä ainoa syy täälläolooni istuu tuossa vieressä ja naputtaa omaa tietokonettaan. Eipä sillä, se on oikein hyvä syy.

(Tämä on myös hyvä kylä luonnonilmiöiden tarkkailuun. Ei toki yhtä monipuolinen kuin Mikon työmaa siellä Kalevankankaalla, mutta jotain aina joskus saattaa nähdä. Esimerkiksi kuluneen viikon aikana on tarkkasilmäinen bongari voinut havaita…

...punapyrstömaisterin omenoiden kimpusta...

...ja purukumia jauhavan ilveksen.)

Itse asiassa tänään minun piti aloittaa seminaarityön kirjoittaminen. Sen sijaan aamupäivän siivosin ja lopun päivää makasin sohvalla lukemassa kuuluisimman virolaisen nykykirjailijan, Andrus Kivirähkin uusinta romaania Mees, kes teadis ussisõnu ‘mies joka tiesi käärmesanoja’. Mahdottoman hyvä, humoristinen, ironinen ja yllättävä mutta hurjan surullinen tarina viimeisistä käärmesanoja taitavista vanhoista virolaisista, jotka vielä asuvat metsässä, vaikka kaikki muut muuttavat kyliin vierasmaalaisten ritareiden ja munkkien esimerkin mukaisesti. Jos sitä ei vielä ole käännetty tai olla kääntämässä suomeksi, voisin kuvitella sen tekeväni itse. (Tosin Viron eniten myytynä kirjailijana Kivirähkillä tuskin on puutetta teostensa suomentajista.)

Nyt on kirja luettu, ja pitää etsiä jotain muuta unilukemista. (Thomas kuitenkin lukee iltaisin, ja on tylsää yrittää nukkua, kun toisen lukulamppu paistaa silmään.) Sitä ennen kuitenkin saunaan: tutulla finno-esto-franco-belgo-espano-jengillä mennään illaksi Tampere-majaan saunomaan.

Huomenna sitten, apinanraivolla. Kyllä kyllä.

JK. (maanantaiaamuna): Apinanraivo vauhditti sunnuntaina 17 rivillisen kirjoittamiseen – kunhan ensin Thomas oli aamupäivästä hajottanut tietokoneeni osiin puhdistaakseen sen kovaa pörinää pitäneen tuulettimen ja minä olin sillä aikaa järjestellyt keittiön kaapit, olimme treffanneet Clothilden ja Miguelin kanssa torilla (edellinen 2 kiloa omenoita piisasi viikoksi, nyt on taas samanmoinen varastossa täksi viikoksi), ja olimme viihdyttäneet pietarilaista ystäväämme Natashaa, joka tuli Tarttoon kolmeksi päiväksi kielitieteen konferenssiin. Seitsemältä illalla sitten jo pääsimme töihin käsiksi…

Tänään raivotaan eteenpäin. Ensimmäinen sivu on jo kokonaan valmis – yhdeksän enää puuttuu.

2. JK. (maanantai-iltana): Kuusi sivua täynnä. Peffaan sattuu ja väsyttää. Huomenillaksi on lippu Toscaan, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että sinä aikana ei sitten voi kirjoittaa. Voihan nenä – ettei sittenkin menisi huomisilta pitkäksi.

3. JK. (tiistai-iltapäivänä kello puoli viisi): Kymmenes sivu valmistui juuri. Yksi luku kuitenkin puuttuu vielä välistä (kieliopillistumisesta pitäisi jutustella ainakin sivullinen, ellei kaksi). Selkään sattuu. Aamulla en tajunnut unkarin luennolla mistään mitään – paitsi, että yökyöksetää ei ole näkynyt moneen viikkoon. Odotan seminaarinjälkeistä aikaa, kun voisi kesken päivää hyvällä omatunnolla kokata tai leipoa tai käydä kaupassa. Apinanraivo voisi mielestäni tuottaa tekstin lisäksi sen verran adrenaliinia, että istumisesta kipeä takapuoli ei tuntuisi kipeältä.

4. JK. (keskiviikkoiltapäivästä puoli kolmelta): Valmis! Kolmetoista ja puoli sivua sekä viitteitä kaksi sivua päälle. Ja vielä olisi aikaakin monta tuntia. En tosin ole vielä oikolukenut – eiköhän sieltä kaikkea mielenkiintoista vielä löydy.

Eilisessä oopperassa Scarpia oli yksinkertaisesti magnifique. Nimiroolin Toscasta tuli sen sijaan mieleen torimatamit, jotka tinkaavat sienien hinnasta – joskin matameissa on enemmän intohimoa. Kyllä sen 50 kruunua (3 euroa ja risat) silti Scarpiasta maksoi mielihyvin.

Nyt neuvottelen itseni kanssa (Thomas antoi jo luvan), voinko lähteä marraskuun puolivälissä sekakuoron kanssa oopperaretkelle Riikaan. Hintaa tulee matkoineen kymmenkertaisesti verrattuna kotoisaan Vanemuiseen, ja normaalisti olisin sivuuttanut aiheen ilman sen suuremmitta seremonioitta. Mutta kun, niin. Mitä tahansa muuta voisin vastustaa. Mutta kun siellä menee Mozartin Taikahuilu.