Maisteri Maailmalla

Elämäni ensimmäinen konferenssi on takana ja loppu elämä edessä! En vieläkään joutunut opettelemaan oikean tiivistämisen jaloa taitoa: Vaikka yömyöhään eilen illalla heittelinkin voimapisteen kalvoja kuuseen ja karsin selityksiä minimiin, jäi alkuperäisversioni silti 2 minuuttia ylipitkäksi. Mutta oh onni ja ah autuus – sektiossani minua edeltäneet kaksi esitelmöijää jättivät kumpikin käyttämättä yli 10 minuuttia omaa aikaansa, joten pistelin aika lunkisti ja yleisökysymyksineen kaikkineen (joita minulle esitettiin kaikista esiintyjistä eniten!) esiintymiseni kesti 45 minuuttia annetun 25 minuutin sijaan 😀

Joku sosiologi voisi muuten tehdä tutkimuksen viimeisen yön vetovoimasta. Voisin heti osallistua tutkimukseen informanttina; koko yliopiskelu-urani kaikki paria sivua laajemmat kirjalliset työt ovat nimittäin valmistuneet aikarajaa edeltäneenä yönä tai aamuyönä tai yön jälkeisenä aamuna. Koko maisteriopintojeni ajan minulla oli suunnitelmissa parantaa tapani: “Viimeistään graduni on sitten valmis hyvissä ajoin.” Vielä mitä – viimeiset korjaukset tehtiin viisi minuuttia ennen painoon lähettämistä, mikä oli kymmenen minuuttia ennen kypsyyskokeeseen menoa ja noin kaksi tuntia ennen vapun vieton alkua ja siis graduni viimeistä aikarajaa. Minulla on sosiologille jo tutkimushypoteesikin valmiina: viimeinen yö on tieteenteon keskeinen ydin!

Väitöskirjahan sitten on valmis ennen viimeistä yötä, eikö niin, Niilo?

Kävin katsomassa perjantaista konferenssisalia ja kliksuttelemassa voimapistettä (kiitos Mikko kansankielestä!). Samalla nostimme yliopiston puolelta konferenssista vastaavan professorin kanssa puhujanpöntön tietokoneen viereen, ettei tarvitsisi kirmailla edestakaisin papereiden ja klipsuttelun väliä. (Lisäksi professori Metslang muisteli, että olen kirjoittanut hänelle Helsingin yliopiston vierailuprofessuurin aikana sähköpostia noin neljä vuotta sitten, kun selvittelin mahdollisuutta mennä tekemään viron aineopintoja Helsingin yliopistoon! Ollaan niin kuin vanhat tutut!) Tekninen puoli hermostuttaa siis huomattavasti eilistä vähemmän. Jee!

Tutorini Ruth katseli tänään näyttökalvoni läpi, eikä tehnyt kuin muutaman korjauksen. Muuten ne ovat kunnossa ja suht ymmärrettävät. Jee!

Myös lätinäni alkavat olla kohtapuolin kirjoitettu. (Niin siis en sunkhaan mie lähde minkäänlaisen yleisön eteen ilman kädessä rahistettavaa ja täristettävää paperiversiota! Siinä on jopa kuvilot piirreltyinä, siltä varalta että joudun kuitenkin ne itse taiteilemaan taululle.) Seuraavaksi pitää sulkeutua salaiseen kammioon polottamaan niitä ääneen ja vahtimaan kellosta, kuinka vikkelään pitää puhua, ettei mene yli 20 minuutin. Jee!

Joka suunnasta tulee tiukkaa kannustusta, ja vaikkei kannustajilla ole hajuakaan, mitä puppua aion perjantaina puputtaa, tuntuu silti mukavalta. Enää mahassa ei väännä ihan yhtä paljon. Jee ja kiitos!!

Kiinalainen Ystävä saapui tänään ersän luennolle. Hän tuli sisään viimeisellä minuutilla, ei katsonut päinkään, ja poistui luennon jälkeen ensimmäisenä. Ei vaivaantuneita näennäiskohteliaita keskusteluja. Jeeee!

Myyyh! Voihan konferenssi, myyyyyh! Konferenssiesitelmäntekoahdistus on päällä parhaimmillaan. Jonkinlaiset kökköset ja kälyset PowerPoint-asiat (en tykkää sanasta slaidi – mitähän se olis suomeksi?) olen saanut päkerrettyä, ja nyt yritän saada aikaan itse esitelmän. Tutorini lupasi huomenna katsoa  heijastettavia tekstejäni, ettei niissä olisi kielivirheitä. Kukahan katsoisi sisältöasian ja sanoisi, että hyvä se on, anna mennä! Jotenkin ei ole uskottavaa, kun äiti tai Thomas’n kollega Ranskasta sanoo, että hyvä se on, anna mennä. Entä jos se ei ole hyvä yhtään? Jos ketään ei viron Emakeelen konferenssissa kiinnosta mikään suomen kielen pönttö yksityiskohta? Jos unohdan kaiken sanottavan kesken kaiken? Jos kädet tärisevät niin, etteivät silmät pysy muistiinpanoissa oikealla rivillä? Jos tällä enimmäisellä PowerPointin käyttökerrallani (!) en löydä oikeaa ohjelmaa enkä paikkaa, mistä esitys laitetaan päälle, enkä nappia, joka vaihtaisi sivua? Jos kuitenkin olen vasta puolivälissä löpinöitäni, kun aika on jo kulunut? Niin, jos ketään ei oikeasti kiinnosta?

…asiasta kirjoittaminen ei kyllä auta yhtään. Ahdistaa kolmin verroin enemmän.

Loppuviikosta humputeltiin: perjantaina vuokrattiin auto ja ajettiin sienimetsään! Thomas ajoi, virolainen kollega Madis luki karttaa ja takapenkkiä asutimme kolmisin Clothilden ja Miguelin kanssa. (Miguel muuten lausutaan /migel/. Häntä hermostuttaa, kun virolaiset tahtovat lausua myös uun /miguel/, vaikka se on mukana nimessä vain foneettisista syistä: “migel” lausuttaisiin /mihel/ sellaisen rohisevan hoonkaa.) Reissussa kylläkin korostui metsä-osuus sienien kustannuksella – sienisaalis nimittäin jäi kahteen maamunaan ja noin yhdeksään kanttarelliin. Kyllä niistä maukas munakas tuli, mutta vähän hintava (kun lasketaan yhteen auton vuokra, matkalöpö sekä reissua varten ostetut sienestyskorit ja eväät). Laihan saaliin tuoma pettymyksentunne laimeni huomattavasti lauantaina, kun suuntasimme torille aikomuksenamme poimia sieltä koreihimme talven sienivarat – torimummuilla ei nimittäin myöskään ollut sieniä. Ja me sentään löysimme yksitoista!

Kaiken humputtelun jälkeen kävimme töillemme lauantai-iltapäivästä, ja sunnuntai-iltana oli minulla viimein valmiina hienon hienot PowerPoint-slaidit ensi perjantain konferenssia varten. Nyt pitäisi vielä kirjoitella niihin sopivat jorinat muistiinpanoiksi (en kuvittelekaan, että jännitystilanteessa muistuisi mieleen yhtäkään vironkielistä sanaa), ja sitten päättää, onko koko jutussa mitään järkeä. Hiukan ongelmalliseksi voi myös osoittautua se, miten esitelmöin 29 slaidisivullista 20 minuutissa… Tunnetusti kun osaan olla tosi tiivis ja jämpti.

KiinalaisYstäväisJatkokertomuksen päivitysosio: ei mitään uutta. Jännä nähdä, tuleeko hän ersän luennolle tälläkään viikolla. Sosiaalinen ongelmani on ehkä sittenkin ratkennut.

Keittiönsiivousvinkki: myös vähän kulahtaneista hedelmistä – esimerkiksi omenoista, päärynöistä, luumuista, banaaneista, persikoista – tulee oikein hyvää murupaistosta, crumblea, kun ne paloittelee vuokaan (saa olla paksukin kerros), ripottelee pinnalle murutaikinan (125 g voita, 150 g = n. 2 1/2 dl vehnäjauhoa ja 125 g = n. 1 1/3 dl sokeria sekaisin nypittynä) ja heittää uuniin 200 asteeseen 30-45 minuutiksi, niin että paistos on pinnalta kauniin rapean rusehtavaa.

Ja sitten vielä loppukevennykseksi sienenmetsästystunnelmia.

Clothilde, Miguel ja Thomas ihastelemassa saalistilin avannutta yksilöä.

Clothilde sienenjäljitystyössä

Joululahjaveitsi pääsi lopulta töihin.

Peipsi sentään löytyi paluumatkalla sieltä, missä sen pitikin olla.

Ei mutta onhan noita kanttarelleja ainakin kaksitoista!

Lauantaina saimme vihdoin korit täyteen, torilta.

Kateeksi käy virolaisten kuorokulttuuri. Jokainen vähänkään lauluorientoitunut virolainen tuntuu laulaneen niin oman koulunsa mudilaskoorissa (mudilane = lapsukainen, palleroinen), lastekoorissa, noortekoorissa, segakoorissa, neiu-/poistekoorissa kuin vielä kammerkoorissakin. Suomessa en tiedä monta koulua, jossa olisi oikeaan kuoromusiikkiin kykenevä oikea kuoro. Äiti toisinaan kaiholla muistelee noin vuotta 1992, jolloin hänellä oli niin taitava lukion musiikkiryhmä, että laulettiin oikein äänissä… Viron kouluissa jo 10-vuotiaat lapset laulavat neliäänistä kuorosatsia. (Mahtaakohan samanlainen laulukulttuuriperintö olla voimissaan Saksassakin? Kylläpä olisin, Mikko, miekin mieluusti kuullut saksalaisen kirkkokuoron 8-äänisiä motetteja Tampereen tuomiokirkossa!)

Niinpä eilen illalla kuoron tutustumispippaloissa olin ainoa, joka istui tuppisuuna silmät ihastuksesta ymmyrkäisinä, kun muut laulaa raikasivat äänissä jos jonkinlaista viisua. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä, kyllähän kuorot laulaa osaavat, mutta kun myös uudet altot ja bassot raikasivat mukana omia stemmojaan. Ovat kuulemma koulussa oppineet. Minulla on siis tiedossa oppitie pitkän kaavan mukaan ja Thomas’n korvilla kovat ajat.

Ai niin. Tottahan tutustumisillassa tutustumisleikkejä leikittiin – tässä tapauksessa nimienmuistamisleikkiä, jossa sanotaan oma nimi kera samalla alkukirjaimella alkavan adjektiivin ja  luetellaan kaikki aikaisemmat nimet jonossa. Kuten arvata saattaa, olivat määritteet enemmän ja vähemmän mairittelevia (jonnakas Jaan ‘uppiniskainen’, kade Kaire ‘kateellinen’, kuri Kaisa ‘häijy’, õudne Õie-Liisi ‘kammottava’…). Olin koko rimpsun (n. 20 hlö) toiseksiviimeinen, enkä millään voinut vastustaa kiusausta. Maija Mesilane aiheutti hetken hiljaisuuden ja sitten suuren naurunremakan. Ilmeisesti hahmo siis tunnetaan Virossakin. Hyvä niin, muuten vaikuttaisin ehkä vieläkin omituisemmalta kuorolaiskandidaatilta – laulaa ei osaa, mutta pöristä tahtoisi.

Sanomattakin selvää, että eilinen hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa. Miten joku voi, en ymmärrä. Miten on niin suurta vihaa tai mieli niin irrallaan todellisuudesta tai sairas tai paha olla?

Pienempiä kummastuksen aiheita ovat esimerkiksi konferenssiesitelmät. Miten kukaan voi osata 20 minuutissa sanoa jotain järkevää ja mielenkiintoista ja uutta ja loogista ja jäsenneltyä – ja vielä viroksi? Eilen aloin asiaa pohdiskella, ja ensi viikon perjantaiksi pitäisi pohdintojen tuottaa tulosta (joka olisi kaikkea edellä mainittua).

Hämmästyttäviä ovat myös kulttuurienväliset suhteet. Miten kukaan edes toiselta puolelta maapalloa voisi kirjoittaa kenellekään, että tämän vasemmassa nimettömässä oleva sormus enteilee “surullista uutista” ja “huonoa yllätystä”? Onko se todella vain kulttuurien välistä eroa vai olisiko kyse itsekeskeisyydestä, yksinkertaisuudesta, provokaatiosta tai kenties tahallisesta loukkauksesta? Tämä ihmeellinen asia saattaa selvitä tänäisellä ersän luennolla, kun seuraavan kerran tapaan Kiinalaisen Ystävän.

Ihmeellisintä on, miten aurinko voi paistaa jo kolmatta päivää.

(J.K. neljä tuntia myöhemmin: Itse asiassa ei ollut yllätys, että Kiinalainen Ystävä ei lopulta saapunut luennolle lainkaan. Sen sijaan minua jaksaa hämmästyttää, että annan Ystävän mielipahan vaivata itseäni näin kovasti. Tyhmää on tehdä itselleen ongelma toisen ongelmasta. No, maailmassa monta on.)

• Aurinko paistaa!!
• Puuro on huomattavasti nopeammin syöty, jos sen päällä on hilloa, kuin jos sitä söisi viipaloidun banaanin tai paloitellun appelsiininkaa, puhumattakaan puurosta, jonne on heitelty sekaan auringonkukansiemeniä.
• Kipeä kurkku ei parane, jos ei malta olla puhumatta.
• Työt valmistuvat huomattavasti helpommin, jos ne on ensin aloittanut.
• Mutta erityisesti: Aurinko paistaa!

Kisut on kivoja. Varsinkin Clothilden ja Miguelin kisut, jotka ovat pieniä ja pörröisiä ja pehmoisia ja suloisia ja iloisia ja unisia ja lämpöisiä ja tuhisevat sylissä. Ne ovat oikeastaan kivoja silloinkin, kun ne yrittävät kiivetä kynnet pitkällään farkun lahjetta pitkin ylös tai syövät sormia. Jos Thomas’ta oikein pehmittäisi, saattaisi meilläkin olla pian kisuja – mutta mie haluaisin koiran. Tai ehkä kaksikin: labradorinnoutajan (tummanruskean) ja jack russelin terrierin (valko-ruskea-laikukkaan). Niitä vain ei taida tippua pehmittämälläkään, ennen kuin on iso talo ja iso piha, siis ehkä noin viiteentoista vuoteen.

Clothilde ja Miguelkin ovat kivoja, vaikkeivät niin kovin pörröisiä olekaan. Sen sijaan kumpikin soittaa pianoa, Miguel korvakuulolta ja Clothilde enemmän nuotista. He ovat jo luvanneet (tai enemmänkin inkuneet ja hinkuneet) säestää minua, kunhan kurkkuni tokenee niin paljon, että uskallan alkaa taas laulaa. Suunnittelimme myös pienen kvartetin perustamista, vaikkakin Clothilde lupasi tehdä vain omituisia avaruusääniä. Joka tietää mukavan neliäänisen teoksen, jossa alttostemma koostuu omituisista avaruusäänistä, vinkatkoon mitä pikimmin. Lisäksi suunnittelimme viikon Lapin-matkaa tammikuulle: lunta, pakkasta, poroja, hiihtämistä ja erityisesti revontulia oli tilauksessa. Jos aikoo viettää jonkun kanssa viikon samassa mökissä pakkasen ja lumen keskellä, on tärkeää, että tämä joku on kiva. Muuten voi tulla riitaa saunavuoroista.

Juhani on kiva ja käymässä Suomesta Tartossa tyttöystävänsä luona – itse asiassa meidän alakerrassamme. Olen rupeamaisillani crumblen valmistamiselle, jotta voisin kutsua heidät Juhanin syntymäpäiväteelle. Kaimani Maija on myös kiva, ja on kivaa vahtia hänen Indianassa opettajavaihdossa pitämäänsä blogia – noin seitsemän kertaa päivässä, kun ei viitsisi töitäkään tehdä. Mikko on kiva, kun jaksaa lähetellä terveisiä maisterin mutinoiden välissä. (Mikko ja eräs unohtumaton Tallinnan-matka ovat myös olleet mielessäni, kun olen iltaisin kaivautunut lämmittämättömässä asunnossamme kolmen täkin alle nukkumaan. Tosin nyt on lämmitys puhkunut pari päivää, ja saamme taiteilla sietämättömän kuumuuden ja ikkunoista tulevalle vedolle altistumisen välillä.) Kirsi on kiva, sillä hiljaisuudessakin tiedän, että hän on, ja kun taas kohtaamme, on kuin hiljaisuutta ei olisi ollutkaan. Soile on kiva, ja on kivaa, että me emme ole hiljaa. Jenni on kiva ja muistuttaa kodista Rauhaniemessä. Isu ja äiti ovat kivoja ja vähän höpöjä (turha siis ihmetellä, miksi minusta on tullut näin höpö). Ruth ja Sampo ja Mehmed ja Hüssein ja /Öshlän/ (älkää vain kysykö, miten hänen nimensä oikeasti kirjoitetaan, tai edes lausutaan) ovat kivoja, vaikkei heitä näekään yhtä usein kuin olisi tosi kivaa. Ja kyllä te muutkin olette kivoja, vaikka en olekaan kuullut teistä hetkeen mitään. Minullekin saa kertoa kuulumisiaan, saa, niin.

Niin ja Thomas on myös kiva, mutta se ei liene kenellekään yllätys.

Maisteri pääsi kuoroon!

Vaikka maisteri oli eilisen koelaulujonon viimeinen ja pääsi laulamaan vasta kymmenen jälkeen ehtoopuolella, vaikka maisteri oli ollut edelliset kolme päivää puhumatta kurkkukipuun liittyvistä äänensäästösyistä, eikä ollut uskaltanut edes kokeilla avata ääntään ennen laulua, vaikka maisteri lauloi valitsemansa laulun noin terssiä matalampaa kuin nuotissa luki ja hyvin hyvin kevyellä otteella, ja vaikka kuoronjohtaja ei maisterin ääntä säästääkseen laulattanut mitään niistä ääniala- tai prima vista -harjoituksista, joita muut hakijat tekivät, silti maisteri pääsi kuoroon! 2. sopraanoon! Hii!

(Niin Heini, olit kyllä mielessäni koko sen puolitoistatuntisen, jonka istuin koelaulujonossa – sopraanoon pyrkivät kun otettiin sisään viimeisenä, niin oli aikaa mietiskellä. Muistelin kamalassa kurkkukunnossa tekemääni 2/2-kurssitutkintoa ja kauhulla ajattelin, että aion todella toistaa moisen hirveyden. Joka viides minuutti olinkin lähdössä kotiin pelastamaan ääneni, mutta sitten taas tuli itku ja suru ajatuksesta, etten pääsisi – tänäkään vuonna – kuoroon laulamaan. Yliopiston kamarikuoron ja naiskuoron yhteinen johtaja minut jo käännytti oveltaan kaksi viikkoa sitten, ennen kuin olin ehtinyt kaivaa nuottiakaan laukusta, sillä hän ei halunnut laulajaa vain vuodeksi. Niin tiedän, että se oli tyhmästi tehty, mutta en millään voinut vastustaa, kun kyseessä oli vuoden viimeinen koelaulumahdollisuus päästä yhteenkään opiskelijakuoroon. Nyt olen varmuuden vuoksi seuraavat kolme päivää puhumatta, ja kotona käy taas mahdoton käsillähuiskinta, kun viestimättä en malta kuitenkaan olla…)

Olen kuullut, että aasialaiset alkavat hihittää hämmentyessään. Toistaiseksi kukaan ei ole kertonut, mitä viestittää kiinalainen, joka vääntelee naamaansa päätään pyöritellen ja taipuen kaksinkerroin pöydälle ja joka lisäksi, mitä ilmeisimmin, myös hihittää. Varovainen veikkaus voisi olla, että kyseessä on hämmennys kerrottuna potenssiin x (tarkka suhdeluku on vielä ratkaisematta), kun henkilölle yhtäkkiä selviää, että hän ei ole tunnistanut viiden vuoden takaista tuttuaan, joka istuu pöydän toisella puolella samalla luennolla. Ja tämäkin mielenkiintoinen kulttuurisen käyttäytymisen aineistoesimerkki olisi kenties jäänyt tutkijoilta sivu suun tai ainakin lykkääntynyt määrittelemättömään tulevaan, ellei tänäistä ersän luentoa olisi aloitettu selvittämällä, kuka paikallaolijoista on kukin nimilistan henkilöistä. Ilmeisesti tämän kulttuuri-informantin kasvojensäilytysrefleksi vaikutti myös luennon jälkeen, sillä hän pakkasi laukkunsa ja kiisi ulos luentosalista nopeammin kuin …no, kuin moni muu. Jännitystä jatkuu siis ainakin ensi viikkoon, ennen kuin selviää, tunteeko informantti säilyttäneensä kasvonsa ja kykeneekö hän siten siirtymään keskusteluvaiheeseen.

Tämän jännittävän tarkkailutilanteen päätyttyä kohdalleni osui vielä toinenkin mielenkiintoinen tapaus, ennen kuin pääsin ersän luennolta kotiin. Kadulla nimittäin sain (yhden) vastauksen eiliseen eksistentiaaliahdistukseeni (mikä on elämän tarkoitus, onko Jumalaa / jumalaa olemassa ja jos ei ole, onko missään mitään järkeä, jne.). Yliopiston kulmilla satuin kävelemään jalkakäytävälle minulle vieraan herrashenkilön lähelle, ja tästä seurasi seuraava keskustelu, jonka tämä herra aloitti (viro-suomi-käännös on muistiinmerkitsijän):

– Jospa kävelisimme rinnakkain? Kuka tietää, vaikka meillä olisi yhteinen tie.

– Ainakin tien alkupää on sama.

– Se onkin jo alku. …Minä menen Tampere-majaan.

– Minä jatkan siitä vielä hieman pidemmälle.

– Minne lopulta päädyttekin, se jääköön elämänkestäväksi mysteeriksi.

– Elämä onkin suuri mysteeri.

– Mitä vielä! Elämä on hyvin yksinkertaista!

– No mikä sitten on elämän tarkoitus?

– Elämän tarkoitus? Siis tarkoitatteko, että elämän tarkoitus?

– Niin.

– Voi pieni linnunpoika [linnupojakene], te olette vielä niin nuori! Minä voisin puhua siitä tuntikaupalla!

– Mutta vastahan sanoitte, että elämä on yksinkertaista? Kuinka siitä voisi puhua tunteja?

– No mutta, haluatteko te, että elämä on helppoa vai vaikeaa?

– Mutta eihän ‘yksinkertainen’ tarkoita, että se olisi joko helppoa tai vaikeaa. Käsitteet ovat täysin eri tasoilla.

– Elämä on niin kuin sen teette. Minne menette, siellä olette. …Kyse ei ole siitä, mistä päin tuuli puhaltaa. Kyse on siitä, kuinka käytät purjetta. [herra läimäyttää minua olkapäälle] Ole tubli laps! [ja kääntyy astuakseen sisään Tampere-majaan]