Maisteri Maailmalla

Olen vahtinut kalenteriani ja siihen vähitellen ilmaantuvia merkintöjä sellaisella silmällä kolme viikkoa, ja nyt on aika tehdä kalenteriin ensimmäinen sellainen merkintä. Matkamerkintä nimittäin. Päätökseen vaikutti monen menon sattuminen mukavasti yhteen syssyyn:

• Laulunopettajallani Heinillä on konsertti Pikku palatsissa sunnuntaina 19.10. klo 16. (Voin kertoa jo etukäteen, että konsertti on paikallematkustamisen arvoinen.)
• Äiti ja isu huristavat Sisilian lomansa päätteeksi sunnuntai-iltana 19.10. junalla kohti pohjoista, ja juna pysähtyy Tampereelle 20 minuutiksi – siinä ajassa ehtii jo kertoa kiireisimmät kuulumiset.
• Lokakuun kolmas viikonloppu sopii täti-Leenan aikatauluihin lähteä maakuntamatkailukierrokselle, jollaisesta on ollut kesällä puhetta.
• Väitöstyöni ohjaajan järjestämän jatko-opintoseminaarin ensimmäinen kokoontuminen sovittiin juuri tiistaille 21.10.
• Kuinka ollakaan, kunnallisvaalien ennakkoäänestyskin sattuu samaan syssyyn (15.-21.10.2008). (Olen muuten harvinaisen täysin samaa mieltä Sofi Oksasenkaa.)
• Koko homman kruunaa se, että seminaarityöni käsitellään paikallisessa tohtorisseminaarissa keskiviikkona 15.10., ja sen päälle on kyllä pieni hummausretki paikallaan.

Tästäpä yhteenvetona tiedotettakoon, että maisterilla on tiukka suunnitelma matkata Tampereelle 16.-22.10., ja matkaseuraakin kuulemma saan mukaani. (Torstaina päästään lähtemään puolenpäivän aikaan – unkarin luennon jälkeen – ja takaisin pitää suunnata keskiviikon aikana – että ehtii taas torstaiaamun unkarin luennolle, tosin matkaseura palailee Tarttoon luennoilleen jo tiistaiaamuksi. Ahkera opiskelu ennen kaikkea!) Jos siis joko kaipaatte tai ette kaipaa väkeä vierasvuoteisiinne, voitte asiasta tiedottaa sopivaksi katsomallanne tavalla. Kangasalle mennään joka tapauksessa ainakin yhdeksi yöksi, kummitustädin oikeudella 😀

Me vaadimme: pätemään pyrkivät besserwisser-sedät heitettäköön luennoilta kylän suurimpaan kuuseen. Erityisesti ulkomaille opiskelemaan lähteviä suomalaisia tulisi valvoa kansainvälisin rekisterein, joihin tulisi merkintä kahdesta ensimmäisestä kerrasta, jolloin rekisteröity saa luennolla muut paikallaolijat pyörittelemään silmiään, ja kolmannella kerralla henkilön pääsy kaikkiin julkisiin opetustilaisuuksiin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin estettäisiin seuraavan viiden kalenterivuoden ajaksi. Täten taattaisiin asiallisille opiskelijoille opintorauha ja säästettäisiin muut suomalaiset kokonaisvaltaiselta kansalliselta häpeältä.

Ne, jotka vielä muistavat 2000-luvun alusta suomen ja viron kielen luennoilta vanhan ystävämme Peksu Vuosaran, saavat vähän vihiä siitä, mitä unkarin alkeiskurssillani tapahtuu. Tosin Pekan kanssa mie tulin syystä tai toisesta oikein hyvin toimeen, ja edelleenkin tavatessamme pysähdymme juttelemaan (viroksi useimmiten). Pekka-kontekstista puuttui kuitenkin kansallinen dimensio – nokkeluuksineenkin hän edusti ihan vain hämäläistä itseään. Unkari-sedän tapauksessa tilanne on noin seitsemäntoista (tizenhét) kertaa pahempi: tyyppi paitsi esittää tarkentavia huomautuksia täysin epäoleellisista yksityiskohdista osoittaakseen olevansa asiantuntija (kuten Peksu) myös antaa minimipalautetta ääneen kaikesta opettajan sanomasta (vähän samaan tapaan kuin pedavuonna se Jenkeissä opettanut Koulutus ja yhteiskunta -proffa, joka saattoi opiskelijan 30-sekunttisen kommenttipuheenvuoron aikana sanoa 28 kertaa mjoo, joo, niin, niin, joo), sekaantuu eturivistä opettajan puheeseen täysin absurdein kommentein omituisella mutinaäänellään, josta edes selän takana istuva ei saa selvää (onneksi tosin), sekä hönöttää, tirskuu ja hohottaa itsekseen – ja on niin pirskatin suomalainen! Ja ruma!!

Toistaiseksi olen pidellyt itseäni. Tänään tuijotin häntä yhden erityisen typerän puheeseensekaantumisen jälkeen tuikeimmalla ilmeelläni suoraan silmiin, kunnes hän käänsi katseensa. Seuraavalla kerralla ehkä repeän ja sanallistan kaikkien paikallaolijoiden kirkuvat ajatukset: “Ketään ei kiinnosta!” Ja lisään siihen suomalaisyhteisön jälkikirjoituksen: “Ittes voit häpäistä, vaan älä häpäise isänmaatas.”

Nyt se sitten tuli – se itku pitkästä ilosta, jonka torstai-iltana yökerhon edessä 15hlöx50m -muodostelmassa velloessani arvelinkin vielä saapuvan: flunssaa ennakoiva kurkkukipu. Toissapäivänä selitin moista oloa valvomisen jälkiseurauksena (vielä jaksaa vanha tanssia vaan ei valvoa), eilen se meni tupareiden jälkeismaininkeina (freelance-kääntäjä-Sinin kanssa keskustelimme niin kiivaasti lapsiasioista), mutta tänään eivät enää selitykset auta. On tartuttava kuumaan auringonhattu-hunaja-juomaan ja Strepsils-liuskaan.

Sain kuitenkin viilattua 17.9. umpeutuvaa Langnet-tutkijakoulun hakua varten kirjoittamani väitöstutkimussuunnitelman määrämittaansa. Kun hakukomissio lupaa lukea sepustuksia 7500 merkkiin asti, oli ensimmäinen yritelmäni 18 500- ja toinenkin vielä 10 000-merkkinen. Ohjaava professori pisti tiivistäen 7873 merkkiin, ja tänäisen päivän olen kuluttanut etsimällä tekstistä sanoja ja ilmaisuja, jotka voisi ilmaista lyhyemmällä parafraasilla (esimerkiksi sekä … että > ja lyhentää tekstiä jo 7 merkillä). Tämä hyödyllistäkin hyödyllisempi tieteellinen ponnistukseni palkittiin hetki sitten: tiedostoni sisältää tasan 7500 merkkiä. Jee! Kun lisäksi otetaan huomioon se tosiasia, jonka professorikin on hyvin suorasanaisesti ilmaissut, että vasta-aloittaneena jatko-opiskelijana mahdollisuuteni tulla valituksi tutkijakouluun ovat mitättömät, päästäänkin perimmäisten kysymysten äärelle: mitä järkeä tässä oli?

Tasapainottavaa konkretiaa on tarjolla 3.10. opiskelijakonferenssissa, missä maisteri esittelee pauverpointteineen tähänastisia tutkimustuloksiaan viroksi. Kunhan maisteri ensin valmistelisi niin mediaesityksensä kuin vironsakin.

Eilen illalla Thomas’n belgialaisen kollegan Clothilden ja tämän espanjalaisen miesystävän Miguelin tupaantulijaisissa oli tarjolla mielenkiintoista lapsienkasvatusvertailumateriaalia. Paikalla oli yhteensä neljä lasta, jotka kaikki olivat eri perheistä: kaksi virolaista poikaa (n. 4-5-vuotiaita), yksi italialais-saksalainen poika (n. 2 v.) ja yksi saksalainen tyttö (ehkäpä n. 7 v.). Pienin poika oli syötävän suloinen, mönki sohvalla äitinsä selän takana tai kirmaili hiukan lähietäisyydellä, katseli ihmeissään ympärillään tapahtuvaa ja söi sievästi, kun hänelle jotain tarjottiin. Tyttö istui sohvan nurkassa ja luki tai pelasi kämmentietokonepeliä (en nähnyt tarkkaan) hyvin keskittyneenä.

Kaksi jäljellejäänyttä sankaria sen sijaan huusi ja juoksi ympäri asuntoa – myös kaikissa suljetuissa huoneissa -, hyppi isäntäväen sängyssä vieraiden takkien päällä, viskeli vaatteita (muun muassa emännän alusvaatteita näkyi lentelevän), törmäili rullailevalla nojatuolilla lähelläolijoihin ja leikki kahden kissanpennun kanssa niin kovasti, että kissat juoksivat mahdollisimman kauas vastakkaiseen suuntaan mahdollisimman suojaiseen koloon. Poikien äidit istuivat koko tämän ajan tyynesti olohuoneessa keskustelemassa.

Okei, ehkä kyse on vain lyhythermoisen tiukkanutturaisen ja, mikä olennaisinta, lapsettoman tätsän tahdittomasta reaktiosta, mutta kun lopulta näin makuuhuoneesta lentävät rintsikat, en voinut enää pidellä itseäni, vaan menin kertomaan nuorille herroille, että toisten sängyssä pomppiminen ja vaatteiden kanssa rymyäminen ei ole kaunista eikä kivaa. Ketään muuta meno ei tuntunut häiritsevän (paitsi kenties illan isäntää, jonka pyynnöstä olin jo aikaisemmin häätänyt viroksi samat kakrut kissojen kimpusta) – ei ainakaan lasten äitejä.

Tänä aamuna kävin Thomas’n kanssa “jos meillä joskus on lapsia” -kasvatuskeskustelun (suomeksi, sillä lauantai on suomenpuhumispäivämme). Leikkiä saa ja pitääkin, mutta minun ipanani eivät sitten juokse ja huuda kylässä, ja sängyssä ei tarvitse yrittää pomppia edes kotona. Mummolassa saa juoksennella, jos mummot ja vaarit kestävät sellaista katsella, ja kodin pihamaalla saa mesota niin paljon kuin lystää, mutta kylässä ollaan kuin Herran enkelit. Joku roti olla pitää, sano.

(Tästä saa sitten muistuttaa, kun minun kakarani sitten kuitenkin riehuvat teidän tupareissanne.)

Eilen illalla oli paikallisen Erasmus-verkoston tervetuliaispippalot ulkomaalaisille opiskelijoille, ja sinnehän tietysti tuli suunnata. Kaiken kaikkiaan (voisi siis sanoa jopa että kaikkineen) ilta oli ihan kiva: yhdessäoloa jo kivojen ennestään tuttujenkaa (perusjoukkona virolainen tutorini Ruth, tutorryhmästäni heti ensimmäisellä tapaamisella ystävöitynyt suomalainen Sampo, Ruthin virolainen ystävä Gerli, joka myöskin toimii kv-tutorina, sekä viimeisimmän turkkilaiset tutorlapset Mehmed ja Hüssein).

Illan aikana tehtiin kuitenkin erinäisiä mielialaa laskeneita huomioita.

1. Jos (virolaiseen kv-) juhlakutsuun sisältyy tervetulojuoma, ei alkoholia nauttimattomien kannata vaivautua. Mehunsa saa kukin ostaa itse oman rahankaa.

2. Jos (virolaisessa kv-) tapahtumassa on järjestettyä ohjelmaa, ei siihen osallistumattomien kannata vaivautua. Kuuden leikkiä leikkivän henkilön sekä leikinvetäjän lisäksi kukaan muu ei kapeassa ja pitkässä juhlatilassa kuitenkaan kuule tai näe, mistä leikissä on kysymys.

3. Jos (virolaisessa) yökerhossa järjestetään koko yliopiston ensivuotisten nimikkoillanvietto, johon lisäksi on kutsuttu jatkoille kaikki vaihto-opiskelijat,

• ei kärsimättömien tai viluisten kannata vaivautua. Kestää nimittäin hyvän aikaa, ennen kuin juhlapaikan edessä vellova noin kuudentoista henkilön levyinen ja osapuilleen 30-50 metrin mittainen muodostelma, jota olisi noloa edes harkita kutsuvansa jonoksi, saadaan puskettua sisään varsinaiseen juhlatilaan.
• ei hyvää palvelua odottavien kannata vaivautua. Tiskin tungoksessa saa odottaa vartista puoleen tuntiin, samalla kun vierestä viedään uusia tilauksia. Jos tämän jälkeen palvelua ripeyttääkseen yrittää puhutella baarihenkilöä (sukupuolineutraalius kunniaan), saa vastaukseksi toteamuksen, ettei tämä kuule. Jos erehtyy kuulemisen edistämiseksi korottamaan ääntään, kehoitetaan asiakasta siirtymään varsin toisenlaiseen spatiaaliseen kontekstiin: “Mine persse”, mihin reagoidessaan päätyy asiakas mitä todennäköisimmin (ehdotetun tilan sijaan) yllämainitun muodostelman läheisyyteen. (Tulkinnasta toki riippuu, minkä näistä syy-seuraus-ketjun seikoista liittää juuri virolaisen yökerhon opiskelijatapahtumaan.)
• ei tanssilattian tungoksesta ahdistuvan toden totta kannata vaivautua.

Kaikesta tästä huolimatta jäi yleisarvio illasta myönteisen puolelle. Sai tanssia kyllikseen. Ja illan ehdoton helmi oli kaiken vaivautumisen arvoinen: noin puoli kaksi yöllä soi tanssilattialla New Kids on the Blockin Step by Step!

Viime sunnuntaina minun toiveeni hyvästä säästä täyttyi (olkoonkin, että viikon alusta palattiin taas arkeen: harmaata, sadetta, sumua, kylmää). Seuraavassa tulee toinen toiveentäyte: kansa vaati asuntoesittelyä ja asuntoesittelyä on kansan siis saaman. Kun kolme huonetilaa neljästä on kapeita pitkulaisia, eivät valokuvat välitä kovin tarkkaa kuvaa kokonaisuudesta. Siksipä kipitin asunnon ympäri videokamerankaa.

Eilen sain viimein sopivan työstressin, joka mahdollisesti kannustaa aloittamaan opiskelutyönteon. Sain nimittäin vastaussähköpostia paikalliselta professorilta, joka sekä lupautui tutkimukseni ohjaajaksi Tarton-vuoteni ajaksi että antoi päivämäärän tohtoriseminaariesitelmälleni: 15.10.! Yllättäin ensimmäinen esitelmöintiaika ei ollut kelvannut kenellekään muulle. Nyt on siis kuukausi aikaa vetreytellä viron kielen taitojani ja viritellä mieltä tutkimuksentekoasentoon. Ja jos tämä ei vielä motivoi kylliksi pikaiseen toimintaan, sain toisenkin jännitysmomentin: samainen professori komensi minut Emakeele Seltsin järjestämään opiskelijakonferenssiin esitelmöimään graduni tuloksista – 3.10.!! En vielä ilmoittautunut. Pelottaa. Tampereella järjestettiin vastaavanlainen tilaisuus viime keväänä, mutten uskaltanut mennä puhumaan sinnekään – saati sitten viroksi! Hui!

Arvatkaa kaksi kertaa, onko kiinalainen ystäväni Yk samalla ersän kielen kurssilla kanssani. Voi olla, että yksikin arvaus riittää.

Ei tarvinut odottaa kuin yön yli, kun jo tuli kaunista ja lämmintä. Yli kahdenkymmenen asteen on ollut koko päivän, ei juurikaan aurinkoa vaan ei sadettakaan. Kun on viikon palellut, ei oikein edes tiedä miltä tuntuu, kun ikkunat avoinna kaiken päivää on vain hyvä olla. Ja kun on syksy ja kaikki ovet ovat auki, kaikki mahdollisuudet käytettävissä, kaikessa uusi alku.

kun avaat ikkunan
ja annat tuulen puhaltaa
kadulla ei näy ketään
jolle huutaa kiitos

(CMX)

Ensi kesään asti asun siis Marianmaalla Emajõen varrella. Missä täällä ollaan ja mitä olisi tarkoitus tehdä (jostain syystä tulee mieleeni kaiken aikaa ämmällisiä parafraaseja kuten “Miksi Maisteri Mahtoikaan Muuttaa Marianmaalle”), siitä seuraavassa.

Tartto. No võtke näiteks Tartu – väike puust linn, laulaa virolainen yhtye Jäääär (toden totta: ‘jään ääri’). Todistuksen mukaan kyseessä on siis pieni puusta rakennettu kaupunki. Pieni Tartto onkin, varsinkin sesongin ulkopuolella. Eron huomasimme kuluneella viikolla, yliopistojen lukuvuoden alkaessa: syyskuun ensimmäisenä päivänä emme olleet tunnistaa kaupunkia samaksi, jonka vielä elokuun viimeisenä olimme nähneet – hiljaisen, mummojen asuttaman kylän tilalle oli ilmaantunut nuoria kauniita hyvinpukeutuneita opiskelijoita kuhiseva city. Entäs puinen? Keskikaupungille kohoaa metallis-lasis-betonisia pömpeleitä semmoista tahtia, että hirvittää. Vanhat puiset kaupunginosat ovat sentään vielä tallella, mutta niitä pitää osata mennä kaupungin laidoille katselemaan. Missään ei ole niin kaunista kuin Karlovassa syysauringon paistaessa ja kirkastaessa haalistuneiden, puuleikkauksin koristeltujen puutalojen värit ja hehkuessa omenapuiden hedelmissä… tosin tällaista ei ole vielä tänä syksynä päästy ihastelemaan…

Sää. …koska sää on tarjonnut lähinnä sadetta. Ja sadetta. Ja vielä illaksi vähän sadetta. Niin kyllä kuulemma Suomessakin, joten suuri menetys se ei ole ollut. Sääliksi käykin lähinnä muita vaihto-opiskelijoita, jotka eivät ole aikaisemmin nähneet Tarton kauniimpaa puolta. Kovasti toivotaan, että talvesta tulisi kerrankin kunnollinen – lunta ja pakkasta – niin omaksi kuin muidenkin iloksi.

Vaihto-opiskelu. Tuntuu kummalliselta olla täällä taas vaihto-opiskelijana, kun mikään ei ole samoin kuin viimeksi – paitsi kaikki muut vaihto-opiskelijat: yhtä nuoria ja kauniita, yhtä innoissaan, yhtä kirkaskasvoisia. Elokuun viimeisellä viikolla osallistuin kiltisti ulkomaisten opiskelijoiden orientaatiokurssille, missä kerrottiin viron alkeiskursseista ja virolaisten kommunikaatiotavoista ja virolaisista nähtävyyksistä ja bileorganisaatioista ja bileistä ja matkoista ja bileistä, ja missä sain oman tutorin (!) ja tutorryhmän (!) kuin opiskelunsa aloittava konsanaan. Oma viiteryhmä on toki kiva, ja uusien tuttujen toivossa orientaatioihin meninkin, mutta… niin. Kun ei asu muiden opiskelijoiden kanssa yhteisessä asuntolassa, jää aina ulkopuoliseksi vaihtarikuvioista. Kun ei ole erityisen innostunut olutravinteleissa istumisesta (olkoonkin, että edellisellä Tarton-keikalla paikalliseen olueeseen tykästyin), käyvät yhteiset illanistujaiskohteet vähiin. Ja kun opintosuunnitelmassa on jotain aivan muuta kuin viron alkeita tai englanninkielisiä Baltian-politiikan kursseja, ei yhteisestä luentotuskastakaan ole yhdistäjäksi. Vaan ennen oli ennen ja nyt on nyt. Oikeastaan on aika lystikästä nähdä aika ja tila ikään kuin monikerroksisena kokonaisuutena: sama konteksti ja siinä samat mahdollisuudet mutta eri todellisuus ja uusi rooli. Olen jo nimennyt itseni tätikastiin, ja lähes puolet muita vanhempana (siis huom. puolet, ei sentään kaksi kertaa) minulla lienee siihen oikeuskin, erityisesti “How old are you? …you are JOKING!” -kommenttien jälkeen. (Tosin nämä nuoret tieteentekijänalut ovat saaneet minut myös miettimään, kuinka vanha on vanha ja mitä se vanha on. Voiko “ei sinusta kyllä arvaisi, että olet niin vanha” -tokaisua millään pitää kohteliaisuutena?)

Tutkimus. Täällähän ei siis olla pitämässä hauskaa vaan tekemässä vakavaa ja arvostettua tutkimusta. Niin. …Milläköhän kurssilla kerrottaisiin, miten sellaista tehdään? Varsinkin tuota jälkimmäistä. (Tämä nyt kattaa introssa luvatun osion “mitä täällä olisi tarkoitus tehdä”… Tiivistäen: löytää vastaus kysymykseen, onko suomen puhekielen kaa-komitatiivi, tyyppiä “äidinkaa”, syrjäyttämässä -ine-komitatiivia “äiteineni”, ja melkein jo tiedän vastauksenkin, että ähäkutti eipäs olekaan vaikka niin luulitte!)

Koti. Tännehän siis tultiin tekemään vakavaa ja arvostettua tutkimusta, eikä tulomotiiveihin vaikuttanut lainkaan tilava, loistavalla paikalla Johanneksen kirkon naapurissa sijaitseva kaksio tai varsinkaan eräs tuossa kaksiossa majaileva nuori mies! Nyttemmin asunto alkaa vähitellen näyttää ja tuntua kodilta, kun muuttolaatikot on saatu siivottua syrjään, valokuvat nostettua riviin kaapin päälle ja irtoteet järjesteltyä matkalaukusta omaan rottinkikoriinsa keittiön Lundia-hyllyyn sekä kaikki Iittalan lautaset ja lasit astiakaappiin kuten suomalaisessa keittiössä kuuluu. (Enkä mie edes ole kaikkein Iittala-patrioottisin tyyppi näillä kulmilla!) Kyllä tästä vielä hyvä tutkijankammio tulee – varsinkin kun sunnuntaisin tuo Johannes naapurissa pitää kellojen helinällään huolen siitä, että jos edellinen ilta onkin venähtänyt pitkäksi, ruotuun palataan varmasti jo aamuyhdeksältä.

Maisteri on nyt maailmalla, Marianmaalla. Joskus täälläkin tulee mieleen jotain sellaista, mitä olisi kivaa jakaa muiden kanssa. Kun maisterin päähän ahdetaan unkaria, ersää, viroa, ranskaa ja toisinaan myös typologiaa, kielenmuutosteoriaa ja mitähän vielä komitatiivihömpänpömppää, saattaa päästä unohtumaan, kenelle jo kertoi ja mitä. Siksipä tiedonvälitys on varmempaa, jos Sinä, ystäväni tuttavani (humttadiidahumtta) seuraat Maisterin Mutinoita Maailmalta Murmuranista.