Maisteri Maailmalla

Tänään on kuulemma kesän ensimmäinen päivä, niin Madis eilen julisti. Olimme akateemisia Kassitoome-puistossa (mie luin tenttiin ja Madis artikkeleita gradunsa teoriaosaa varten) ja nautimme viimeisestä kevätpäivästä: auringonpaisteessa tukalan kuuma, pilvisenä hetkenä jäätävä viima. Lukeminen oli kuitenkin ilmeisen tehokasta: tänäinen unkarin tenttini meni mahdottoman hyvin. Yliopiston systeemit ovat siis purkissa tältä vuodelta. Mahdottoman hyvä aika käydä tutkimukselle…

Viikonloppu oli taas mielenkiintoisten kuorotapausten tiivistymä. Jo pari viikkoa minusta oli tuntunut tympeältä, kun hieno kuorovuosi tuntui loppuvan jotenkin ilmaan; harjoituksia on ollut lähinnä vain niille, jotka lähtevät kesäkuun lopussa Tsekkeihin kuorokisoihin ja Laulujuhlien lauluja on räävitty vähän puolihuolimattomasti ylijäävällä vähäisellä ajalla. Aluksi myös kaikki kevään konsertit olivat vain kilpailukokoonpanolle, mutta sitten sunnuntai-iltapäivän kevätkonserttiin lisättiin kolmen laulun kokokuoro-osuus. Yllättäin johtaja myös pyysi minua lauantaiseen konserttiin mukaan laulamaan – sillä konsertissa lauloi lisäksemme Kevätesikot-seurakuntakuoro Tampereelta. Taisi tahtoa vähän röyhistää rintaansa, että kyllä meilläkin tamperelaisissa löytyy. Niinpä pääsin lauantaina laulamaan rakkaita alkuvuoden lauluja Pietarin kirkkoon, ja siitä ilosta kärsin myös pakolliset tulkkauspuheenvuorot, joita tietysti kuoron Tampereen-tyttönä minut pistettiin hoitamaan. Ja haa! Kenraaliharjoitusten ja niissä käytyjen Maija-sitten-tulkkaa-papin-ja-vieraskuoron-puheenpitäjän-puheenvuorot -keskustelujen jälkeen tuli yksi bassopoika luokseni ja kysyi: “Mikä ihmeen juttu tämä nyt on, sinä ja Suomi?” Vähän häkeltyneenä sitten vastasin ensimmäisen asian, joka mieleeni tuli: “No mie olen suomalainen…” Kun tähän sain vastaukseksi varsin hämmästyneen “Eeeeiikä..? Noh küll sul on eesti keel hästi käes!” -kommentin, oli taas yksi estofiilipiste plakkarissa.

Sunnuntain kuorokokemukset menevät sitten enemmän epämieluisan puolelle. Aamupäivästä oli Vanemuisen konserttisalissa Laulujuhlien valikoitujen kuorojen viimeinen yhteisharjoitus. (Olemme siis harjoitelleet laulujuhlille sekä kaikkien sekakuorojen yhteisohjelmistoa että vihollisen vaikeampaa ohjelmistoa, joka on tarkoitettu korkeatasoisemmille kuoroille lisäohjelmaksi.) Harjoituksen jälkeen vetäjä piti puheenvuoron, kuinka hän on pahoillaan siitä, että tarton harjoitukset ovat olleet koko Viron surkeatasoisimmat ja sen vuoksi hän joutuu laulattamaan jokaisen kuoron erikseen salin edessä, että kuulee, missä vika on. Meidän johtajamme kävi siinä vaiheessa vaihtamassa pari sanaa harjoitusten vetäjien kanssa ja poistui paikalta. Me lauloimme sitten harjoitusten vetäjän johdolla – varsin penkin alle. Laulettuamme meiltä kysyttiin, paljonko ihan rehellisesti sanoen olemme laulua harjoitelleet. Paljonhan me. “Te olette hyvä kuoro. Te ansaisitsette paremman johtajan.”

Fiilikset olivat varsin muikeat valmistautua iltapäiväiseen kevätkonserttiin. Keikka oli Tarton Raekojan pienessä mutta kauniissa salissa. Kuoron vaatteidenvaihto- ja valmistautumistilassa oli varsin tiivis, lähes veitselläleikattava tunnelma… ei-Tsekkiin-lähtijöitä oli lisäkseni kolme muuta, ja yksi heistä oli täysin valmis lähtemään kotiin, kun ei tuntenut oloaan kovin tervetulleeksi konserttiin. Itselläkin kieltämättä aika ylimääräinen heittosäkki-olo. Vaan tulipahan laulettua. Kolmen ydhessälauletun laulun jälkeen pääsin yleisöön istumaan, ja kyllä sitä kuoroa vain kelpaa kuunnella. Olkoonkin, että pitkin settiä saattoi nähdä laulajien luovan toisiinsa paljonpuhuvia katseita; johtajan kuorolaisiin luomat katseet saattoi vain kuvitella. Kuorolaulu tuntuu olevan kovin sensitiivistä puuhaa kuorossa kuin kuorossa. Ehkä pitäisi vain pysyttäytyä yksinlaulussa – ja sitäkin vain yksin vaatekaapissa, ettei vain häiritse ketään.

Nyt kuitenkin Raekojaplatsille nauttimaan kauniista maasta ja korkeasta taivaasta, auringon ailahtelevasta lämmöstä ja Emajõen viilestä tuulesta. Illalla kokoontuu jengimme näillä näkymin viimeistä kertaa yhteen illalliselle. Mie tulen Suomeen viikon lopussa, ja sillä aikaa Madis lähtee Saarenmaalle. Siihen loppuu tämä vuosi. Alkaa uusi.

Lontoo, 14.-19.5.2009

Terveisiä Lontoosta!

On ollut hyvä reissu, joskin varsin raskas eikä erityisen lomamainen. Kiirettä on pitänyt kaupassajuoksentelunkaa, niin ettei korttejakaan ole ehtinyt kirjoittaa – paitsi tämän yhden, jonka välttämättä halusin saada matkaan, kortin sinulle.

Kaiken sääennusteiden lupaaman sateen huomioonottaen matkasäämme on ollut loistava: vain yhtenä päivänä piti kaivaa sateenvarjo esiin, ja silloinkin sen sai taitella takaisin laukkuun kymmenen tipan jälkeen. Kovasti on tuullut, ja kaikki mukaan otetut villapaidat ovat olleet kovassa käytössä: ulosmennessä niskaan, sisään kauppaan tullessa laukkuun, ulos mennessä niskaan, kauppaan tullessa laukkuun, … Tällä kertaa en kuitenkaan valita: emmepä ole kastuneet, emmekä palaneet. Kaikki siis kunnossa.

Matkan tavoitekin on saavutettu: puku löytyi! Loppujen lopuksi itse puvussa ei ole blingblingin häivääkään, vaan se on kunnon rehellinen vaalea pellavapuku (sanoo askeettinen suomalainen). Kiiltobonukset tulevat kuitenkin puvun tykötarpeeksi hankitusta liivistä. Sitä on etsitty ympäri Lontoota, ja kun mitään ei ole valmiina löytynyt, on poika päättänyt lopulta toteuttaa haaveensa ja teettää liivin mittatilaustyönä Jermyn Streetiltä löytyneellä liiviräätälillä. (Lontoon opaskarttakirjamme muuten kertoo Westminster/Whitehall -karttasivullaan seuraavaa: “Jermyn Street (A B1). Herrasmiesten ostoskatu: paitakauppoja, parfyymiliikkeitä, kalliita kenkäkauppoja ja sikariluolia.” Eikö kuulostakin juuri meidän ostosmestaltamme?) Oikeaa kangasta ei ollut hyllyssä aivan tarvittavaa määrää, joten liivi tulee postissa perässä. Muuten olisivat ommelleet sen valmiiksi kahdessa päivässä. Hullut aasialaiset.

Myös Lontoon ystävä-osastolla on ollut mukavaa. Olemme yöpyneet Thomas’n parhaan ystävän (joka on myös hänen paras miehensä) luona ja viihdyttäneet hänen 9-kuista tytärtään Lucie’a, joka on kova tyttö menemään (ei malttaisi enää ollenkaan kontata, kun kädestä kiinni pitäen pääsee jo kävelemään). Aikamoinen kielihullunmylly heillä on kodissaan: isä-Etienne puhuu Lucielle ranskaa, äiti-Suvi suomea, ja keskenään he puhuvat englantia – ja toisinaan myös Lucielle, joka on menossa paikalliseen päiväkotiin loppukesästä. (Thomas’lla taas on vaikeuksia puhua Lucielle ranskaa, koska on tottunut puhumaan kummityttöselleni Aadalle suomea, ja siksi hänen mielestään lapsille kuuluu puhua suomea.) Odotamme jännityksellä Etienne’in ja Suvin kieliprojektin tuloksia, jos vaikka olisi joskus itselläkin tarvetta hyödyntää monikielitaktiikkaa käytännössä… ennen sitä pitää Thomas kuitenkin vierottaa vauvasuomisyndroomasta. Mie kun en ajatellut alkaa puhua kenellekään kielenoppimisvaiheessa olevalle ranskaa.

Lauantai-iltana katsoimme yhdessä Euroviisuja juustofonduen (ööh, juustosulatteen? -sulakkeen? mitähän tuo lienee suomeksi?) ja siiderin keralla. Kerrankin kukin sai ansionsa mukaan: Suomen edustaja jouti jäädä viimeiseksi, ja Norjan Alexander Rybak oli ehdottomasti paras – näin totesimme heti ensimmäisellä katsontakierroksella. Saksan esityksen aikana taas löytyi kotiranskalaisen sivistyksestä uusi aukko: hän ei ole koskaan kuullut Dita Von Teesestä. Marilyn Mansonista sentään villeinä teinivuosinaan.

Ihan hiukan olemme ehtineet myös turisteilla. Lauantaina kävimme isäntäperheen kanssa katsomassa dinosauruksia puistossa ja sunnuntaina kaksistaan niin ikään dinosauruksia luonnontieteellisessä museossa. Jotenkin aulan dinosaurus vaikutti kovin pieneltä; edellinen muistikuvani luurangosta lienee peräisin vuodelta 1988, jolloin viimeksi olen käynyt dinoja ihmettelemässä… Museoretkellämme satuimme Iittalaa myyvän putiikin näyteikkunan taakse, ja voi kuinka läikkyi rinnassa kotimaanrakkaus katsoessani niitä hyllyrivillisiä Teemaa, Kartiota, Taikaa ja uutta Satumetsää! Olemme nauttineet brittiläisen keittiön herkuista, erityisesti kuuluisasta paikallisherkusta fish and chips (muistaakseni ala-asteen kolmannen luokan englannin kielen oppikirjassa oli puhetta moisesta, ja siitä asti on mieleni tehnyt maistaa, ja no, rasvaista oli). Ja voi, kukkia on kaikkialla! Kurjenpolvia ja koiranputkia! Leinikkejä ja pihlajankukkia! Ja vaikka kuinka kaikenlaisia kukkivia puita, joita en tiedä ennen nähneeni. Hevoskastanjat ovat jo kukkineet, eikä tuomiakaan näy kukassa. Ihan hullua, nyt pitäisi olla kevät, ei keskikesä! …Ai niin: menomatkalla Riian lentokentällä näin kesän ensimmäisen pääskyspariskunnan. Ei sille siis minkään voi, kesä on.

Mukavaa on ollut, vaan vielä kivempaa on päästä takaisin Tarttoon. Lontoossa on liikaa ihmisiä, liikaa hälyä ja liikaa saasteita. Kotona tuoksuu kesä, sateen jäljet maassa, leikattu ruoho ja vihreät puut.

Halauksia,

Maija

Ps. Ethän unohda kurkistaa kortin kuvapuolelle… (klikkailu avartaa näkökulmaa)

…tai ainakin mahdollisimman vähäsateinen olisi tilauksessa. Huomenaamulla maisterikset lennähtävät Riian kautta Lontooseen etsimään heinäkuuksi pukua, joka olisi sulhasen makuun riittävän kiiltävä mutta ei liian blingbling, jotta sulhanen ei voittaisi morsianta säteilykilvassa, vaikka puvulla olisikin enemmän hintaa kuin morsiamen koltulla (mikä lienee vain todennäköistä). Eläköön sukupuolten tasa-arvo! Yritän vielä puhua sulhasen banaaninutturakampauksen puolesta – onhan hänellä pidempi tukkakin kuin morsiamella. Tasa-arvo huraa!

Taannoin esitettyyn kysymykseen siitä, mikä yhdistää Ylitorniota ja Tarttoa, löytyy muuten vastaus esimerkiksi täältä.

Ja vielä yksi pähkinä purtavaksi sillä aikaa, kun maisteri kirmailee pitkin saarivaltiota ensi tiistaihin asti:

mitä uutta?

Hyvää äitienpäivää! Poimin onnittelukukkaset eilen Pohjois-Latviasta viron kielen laitoksen ekskursiolla:

voikukkia ja järvinäkymiä Kornetista,

metsänalusvuokkoja Alūksnesta tieltä Temppelimäelle (latviaksi Templa kalns),

tuomenkukkia samoin Alūksnesta (mutta toiselta puolen järveä),

viinimarjankukkasia ulkoilmamuseosta (jonka nimestä ei jäänyt mieleen muuta, kuin että sen perustajan nimi oli 'kirppu'),

maailman suurimman pajukukan Hopasta (latviaksi Apasta),

elämäni ensimmäiset korvakukat Ilzenestä (missä unkarinopettajani intoutui möyryämään kaikki metsänaluset läpi, ja saisikin aimo pussillisen korvia kotiinviemisiksi - aikoi ne kuulemma ryöppäämisen jälkeen paistaa pannulla kunnon voissa ja aijai, kun tulee hyvää),

ja vielä kimpun koristeeksi yhden kotihaikaran

- tunnetusti kotipiirissä pesivä haikara kun tuo talolle onnea. Äitienpäiväonnea!

Kolmasosa vuotta apuraha-aikaa on kulunut, mutta tulokset eivät ole sen mukaiset, vaikka ohjaajani vaikuttikin seminaarissa työhöni tytyyväiseltä jostain käsittämättömästä syystä. Jospa nämä viheriöivät aurinkoiset kevätpäivät nyt motivoisivat istumaan tiukasti koneen ääressä ja tekemään tiukkaa tiedettä, hmm? Tosin juuri tänään sain makua tieteen enemmänkin epämotivoivista puolista. Sain nimittäin massasähköpostia elokuisen konferenssin järjestelytoimikunnalta, että konferenssiin ilmoittautuminen on nyt alkanut. Samalla pahoiteltiin kovasti mahdollisesti aiheutunutta epämukavuutta, kun osallistumismaksuja onkin nostettu. Olin kyllä pudottaa silmäni, kun tajusin, että minun odotetaan maksavan 100 euroa siitä ilosta, että pääsen jalat täristen ja maha sekaisin änkyttämään jotain onnettomasta räpellyksestäni kopeille kollegoille. Ohjaajani kyllä lohdutti, että konferenssikulut voi vähentää verotuksessa, mutta se ei jotenkin kauheasti vähennä huijatuksitulemisentunnettani. Omaa tyhmyyttä tietysti – eivät kai ne ketään ilmaiseksi päästä itsekehuskelemaan (paitsi ehkä puhumaan kutsutut plenaristit? pitääkin tähdätä sellaiseksi).

Toissapäivänä Tarttoon tuli kesä: vaahterat alkoivat tuoksua, kuten kerran Aulangossa. Minulle vaahteroiden läpitunkevan makea, haistelijan ylitse ja lävitse vyöryvä tuoksu on muisto noin kahdentoista vuoden takaa, jolloin ensimmäisen kerran muistan joutuneeni vaahterantuoksupilveen. (Ylitorniollahan eivät vaahterat kasva.) Olin Vesunkaa junapassilomalla reppumatkalaisena Etelä-Suomessa ja olimme kävelemässä Hämeenlinnan rautatieasemalta Aulangon puiston keskellä sijaitsevaan lomakylään, kun yhtäkkiä tien oikealla puolella keskellä metsää kohosi yksinäinen kivilinnoitus. Ihmeissämme riensimme sitä katsomaan. Kesäkuisen heleänvihreän metsän keskellä, pienen kivisen linnan juurella olimme toisessa maailmassa. Ja vaahterat tuoksuivat. (Myöhemmin meille kyllä selvisi, että koko Aulangon puisto graniittilinnoineen kaikkineen on tarkoituksella paratiisiksi rakennettu: eversti Hugo Standertskjöld sen rakennutti 1800-1900-lukujen vaihteessa, varmaankin jotakuta neitosta miellyttääkseen. Tämä ei kuitenkaan ole vaahteran tuoksun taikaa vähentänyt.)

[myöhemmin alkuillasta: Tänään olin haistavinani ilmassa myös ensimmäiset tuomenkukkaset, vaan tähyilyistä huolimatta ei mistään osunut silmään valkoista. Kenties toiveikas nenä vain haistaa, mitä odottaa. {JJK. 9.5.: Illalla sitten löysimme keskuspuistosta yhden valkoisenaan kukkivan tuomen, ja tänään Etelä-Virossa ja Pohjois-Latviassa olivat metsät täynnä valtavia kukkivia tuomia. Ei siis nenä pettänyt!} Vaahteranlehdet ovat kämmenpesän kokoisia, hevoskastanjoiden kukkatertut paksuilla nupuilla ja puistonurmikko täynnänsä pieniä keltaisia tähtikukkia (puistotähti kenties?). Tuntuu oudolta, että puut puhkesivat hiirenkorville vasta puolitoista viikkoa sitten, ja nyt on jo täysi kesän vihreys. Käykö se niin nopeasti joka kevät? …tätä taidan ihmetellä aina uudestaan, joka kevät.]

Aloitimme kotiranskalaisen kanssa kesän kunto-ohjelman. Kevään aikana uimahallireissumme ovat kummasti vähentyneet, mutta nyt kun teillä pysyy taas pystyssä lenkkareilla ja kun Emajõen vedenpinta on sen verran laskenut, että rantateille pääsee hölkyttelemään ilman pohkeeseen asti ulottuvaa vesiestettä (tänä keväänä Emajõgi on ollut poikkeuksellisen runsasvetinen), on aika jatkaa reippailua kuivalla maalla. Tämän kesän reippaustavoite saattaa olla jopa niin poikkeuksellisen motivoiva, että jaksan jatkaa projektiani pidempään kuin ensimmäiset kaksi viikkoa.

Tosin jaksamista voisi edistää säännöllinen vuorokausirytmi. Viimeiset kaksi viikkoa on Tartossa ollut niin vahva Bérengère-kerroin, että nukkumaan on ehditty puolen yön tienoossa, jos silloinkaan (kun siis maisterin norminukkumaanmenoaika on lähempänä iltakymmentä). Eilen vietettiin viimeistä B-syklin iltaa illallistamisen ja lasillisen (jos toisenkin) merkeissä; tänäaamuna Bérengère (lausutaan siis jotakuinkin /beranzer/) on suunnannut kahden viikon Tarton-opettajavaihtonsa päätteeksi takaisin kotomaahansa vieden mukanaan myös pari päivää Tartossa luennoimassa olleen ranskalaiskirjallisuustieteilijä François’n. Rauha maassa. …Ja työnteko. Voi tylsyys.

Onneksi mieli kohenee vappumuistoista:

Vapunpäivän piknik Võrtsjärven rannalla. (Madis ja Bérengère mätsäävine aurinkoklaaseineen, kotiranskalainen leikkaa hattunsa takana purjopiirasta.)

Metsävuokko vai valkotähti?

Ihan muu ukkokukka Väike Munamäen rinteessä.

Huipulla tuulee, myös Väike Munamäellä.

Tutkailen tässä erään valtion sukunimilakia (vapaasti suomennettuna menee näin):

Lain mukaan naimisissa oleva nainen säilyttää oman sukunimensä. Hänen on välttämättä käytettävä sitä kaikissa virallisissa yhteyksissä.

Hän voi kuitenkin halutessaan lisäyttää aviopuolisonsa sukunimen ilmaiseksi henkilöllisyystodistukseensa sekä muihin kortteihin, lupiin ja virallisiin dokumentteihin.

Arkielämässä nainen voi käyttää joko omaa sukunimeään, aviopuolisonsa sukunimeä tai näitä kumpaakin yhdessä.

Naimisissa oleva mies voi käyttää omaa sukunimeään tai lisätä siihen vaimonsa sukunimen.

Vuoden 1946 perustuslaki toteaakin, että “laki takaa naiselle kaikilla elämän aloilla miehen kanssa yhtäläiset oikeudet”. Missään ei puhuta miehen yhtäläisistä oikeuksista, esimerkiksi oikeudesta ottaa käyttöönsä yksinomaan vaimonsa sukunimi. Miesparat!

Vapunpäivänä käytiin minijengin (T & mie + Madis ja Bérengère) kera vuokra-autolla etsimässä Etelä-Viron vuoria. Pikniköimme Võrtsjärven rannalla ja jatkoimme edelleen Otepäälle. Siellä lähistöllä sijaitsee Väike munamägi eli pieni munavuori. Ei ihan vedä vertoja Suurelle Munamäelle, joka on Viron ja samalla Baltian korkein kohta (318 m!), mutta vuori kuitenkin.

Tai no. Reissusta oli tulla vesiperä, kun koko vuorta ei tahtonut löytyä. Auton ikkunasta kuikuilimme jos jonkinmoisia mäennyppylöitä ja mietimme, olisikohan se nyt tuo tai tuo. Vuorta enemmän minua tosin kiinnostivat tienvieren metsät: metsän laidasta niin pitkälle kuin puiden alle varjoihin vain näki oli koko metsänalunen täynnä valkoisia tähtikukkasia. Tiedä, olivatko ne valkovuokkoja vai jotain muita metsätähtiä, kun ei meillä kotona sellaiset kasva, että olisin voinut ne kläppinä oppia (eihän nyt enää voi mitään niin perustavanlaatuista omaksua), mutta kaunista se oli.

Lopulta löytyi munavuorikin, ja kävimme huipulla paistattamassa päivää. Siellä tarkeni oikein ilman kaulahuivia ja toppatakkia – toisin kuin maanpinnassa, missä tyynenä hetkenä kyllä hiki virtasi, mutta tuulen puhaltaessa piti nostaa toppatakin kaulukset pystyyn ja vetää hattua syvemmin korville. Vuorenvalloituksen päälle kävimme terassilla Pühajärven rannassa nauttimassa pirtelöä ja aurinkoa. Vappumatka kuin etelänloma.

Siinä olikin sitten vapunpyhieni aurinkoannokseni, sillä eilisen ja tämän päivää olen istunut kuoroharjoituksissa veivaamassa Laulujuhlien repertuaaria. Eilen illalla kuoron päälle kävimme jengin vappuisella minikokoonpanolla Vanemuine-teatterissa kuuntelemassa Jules Massenet’in ooperan Manon. Libretto oli ranskaksi, mutta meidän natiiveillakin oli vaikeuksia ymmärtää, mistä puhutaan (onneksi oli vironkielinen tekstitys). Laulaa kuitenkin osasivat, ja erityisesti vieraileva turkkilainen sankaritenori oli hurjan hyvä; oli miellyttävää vaihtelua Vanemuisen normaalikokoonpanon kirkukarjukaulatenoreista. Tänäiltana taas mennään Tampere majaan saunomaan. Mmmm, kesäfiilis.

Ja jos oikein tsemppaa, voisi ennen saunaa jaksaa lyllertää vähän pihalle. Mittari näyttää kahtakymmentä, eikä koskaan tiedä, minä päivänä nautitaan kesän viimeisestä auringonpaisteesta…

Ensimmäinen leskenlehti Tallinnassa Tartu maanteen laidassa. Ensimmäinen nokkosperhonen leikkikentän laidalla. Kaksi unenpöpperöistä kimalaista. Puolikuinen peipponen Kylmäkoskella, vähäinen västäräkki Kangasalla. Ensimmäinen hyttynen verannalla saunan jälkeen. Pihapensaissa yön aikana venyvät lehdenalut. Tampereen Pakkahuoneen seinustalla ensimmäinen vihreä paju. Takaisin Tallinnassa ensimmäistä kertaa tuoreen ruohon tuoksu. Matkalla Tallinnasta Tarttoon pienissä koivuissa hennon vihreää. Ja Tartossa – täydet lehdet koivuissa, vaahteroissa. Keskustorin suihkulähteessä pulppuava vesi. Jääkaapissa sima valmista. Mikolta saatu avaruuskukka pistokkaineen riehaantunut kasvamaan hulvattomasti. Melkein tuli itku, kun varmistui, että tänä keväänä en itse näe pihakoivujen lehtien puhkeavan.

Tasan vuosi sitten tarkistin viime hetken paniikissa viimeisiä taulukoita gradustani ja varttia vajaa vuosi sitten lähetin graduni painoon. Mitä olen sen jälkeen saanut samalla saralla aikaiseksi, onkin eri juttu, mutta tuli silti nostalginen olo toissapäivänä, kun kävelin Tampereen yliopistolle jatkotutkimusseminaariin esittelemään väitöstutkimusaihettani ja pitämään harjoitusesitelmää ensi elokuun konferenssiesiintymistäni varten. Pelottava Esa Itkonen oli mahdottoman innoissaan aiheestani (“Tästähän voisi kirjoittaa monta väitöskirjaa! Mutta jätä jotain postdokkiinkin, jota teet sitten, kun haet professorin virkaa…”), mukava Yrjö Lauranto antoi mahdottoman hyviä ideoita jatkokehittelyyn ja ykkösohjaajani Anneli Pajunen kannusti mahdottomasti muuten vain (ja kertoi, että voisin ehkä saada oppiaineen tiloista työhuoneen syksyllä). Kukaan ei syönyt päätäni, enkä vissiin puhunut edes kovasti puppua. Siistiä.

Jotain minun piti vielä kertoa. No, ehkä tulee joskus mieleen. …ai niin, tätilässä oltiin kiinnostuneita tammikuisen Kilpisjärven-matkan kuvista – täältä löytyy kokoelma kaikilla mahdollisilla kameroilla otettuja kuvia (tekstitykset ovat tosin ranskaksi). Kylläpä siellä vain oli komeita maisemia. Ja mukava mökki. Ja hyvää ruokaa. Ja loistavaa seuraa. Melkein tulee talvea ikävä. No, pianhan helmikuu jo koittaakin.

Hyvää vappua : )

Kun oikein uskoo unelmaansa, voi saada aikaan mitä tahansa. Voi saada myös katsojat kyyneliin – jopa kotiranskalaisen, joka ei koskaan itke. Jos ette ole vielä nähneet tätä pätkää Britain’s Got Talent 2009 -sarjan viime lauantaisesta jaksosta, katsokaa. Siitä tulee pakahtuneen onnellinen olo.

Jk. 17.4. Vielä aika monennenkin katsomiskerran jälkeen alkaa itkettää…

Mie näin eilen Tarton yliopiston päätalon portaissa presidentti Ilveksen (kolmatta kertaa muuten tämän lukukauden aikana kolmen metrin etäisyydeltä – kolmas kerta on oikeuden päätös, sanovat virolaiset).

Tampereen yliopiston kirjaston aulassa taas nähtiin tänään poliiseja

Yliopistot ovat jänniä paikkoja.