Tällä viikolla yliopistolla on ollut perioditauko. Laitoksemme johtaja on linjannut, että vaikka kyseessä on opetukseton aika, on kyse normaalista työajasta normaaleine vastaanottoineen ja kahden päivän paikallaolovelvoitteineen. (Niin, tiedän, että komitatiivisija ei voi saada genetiivimuotoista attribuuttia, mutta tällaisessa tapauksessa näkisin, että sijan referenssi on kuitenkin nominissa, ei attribuutissa. Ja yritän muistaa tämän myös työhuoneelle asti ja tehdä siitä muistiinpanon prosessointihuomioita-tiedostooni.) Tämä on näkynyt oppiainekäytävässä siten, että päivittäin paikalla on ollut toimistosihteeri, yleisen kielitieteen lehtori ja eräs jatko-opiskelijatutkija. Keskiviikkona oli kuitenkin ruuhkaa: kahvihuoneessa tungeksi kerralla oikein neljä ahkeraa tieteentekijää! Erääseen jatko-opiskelijatutkijaan ilmapiiri on vaikuttanut vapauttavasti, niin että oikein useampana päivänä on lähtenyt lafkalta auringon vielä paistaessa.
Artikkelikäsikirjoitukseni kommentointikierros on edelleen osittain kesken. Maanantaina sain kyllä pääohjaajaltani sähköpostia, että kakkosohjaajani on kirjoittanut sivullisen suusanallisia kommentteja, jotka lähettää sähköpostitse, ja niiden lisäksi on intoutunut kommentoimaan tekstini kieliasua ja argumentaatiota suoraan paperiversioon, mitä voisimme yhdessä pääohjaajani kanssa tulkita viikon päästä vastaanotolla. Käsialantulkinta-apu kun kuulemma tulee tarpeeseen. Yleisesti jutussa on kuulemma jujua, ja pari perustavanlaatuista määritelmäongelmaakin pitäisi korjaantua kakkosohjaajan avustamana. Tiistaina sitten siis argumentaatiokonsultaatiota. Vähän jännittää, mikä kaikki siellä on pielessä – varsinkin, kun pääohjaajani viesti tuntui pyrkivän pehmentämään järkytystäni varoittamalla, että kommentoijan seula on sitten niin tiukka, ettei maailmasta löydy montaa muuta, jotka huomaisivat samat ongelmat (“kokemusta on!”). On se kyllä aikamoinen pariskunta, nämä minun ohjaajani… Mutta artikkelista on hyvä ja luottavainen olo. Kyllä siitä vielä asiallinen tulee kuun loppuun mennessä.
Muitakin pieniä ilonaiheita riittää. Viikko sitten alkanut flunssanalku tuntuu olevan loppuvaiheessaan, ennen kuin ehti vetää kovin veteläksi. (Tosin jouduin jättämään laulutunnin väliin, enkä pääse tänään kuoron Requiem-keikalle Helsinkiin, mutta todennäköisesti kuitenkin ehdin tokeentua seuraavaan laulukonserttiin mennessä. Kannustajille tiedoksi: lurautan kolme Poulencin lastenlaulua musiikkiopistolla ke 24.3. klo 19 alkavan laulukurssitutkintokonsertin väliohjelmanumerona.) Aurinkoa riittää. (Olkoonkin, että samalla pyörätiet ovat muuttuneet sellaiseksi perunapelloksi, että pyörällä saa kyntää syvään ja hartaasti.) Kukkavauvat kasvavat ja joulukaktus alkoi eilen kukkia. Huomenna näen isua ja äityä. Tiistaina ostin elämäni ensimmäisen pullon viskiä ja monenlaisten etsintämutkien päätteeksi jouduin vielä pyytämään apua itseäni pidemmiltä nuoriltamiehiltä, jotta sain pulloni alas ylähyllyn perukoilta; yhteistyössä on voimaa! (Hassu juttu muuten, että minipullon Baileys-kermalikööriä ostavalta kysytään paperit, mutta suuren pullon viskiä ostavalta ei.)
Ja sitten viikon suuri ilonaihe. Läksin eilen Kauppiin ihan hiukan tassuttamaan, silläkin uhalla että helposti rakkoontuva varpaani jatkaisi kiukutteluaan. (Niin, päästyäni vuodenvaihteen molemmin puolin kiusanneesta polvikivusta eroon on nyt kierroksessa uusi vaiva. Jos juosta aion, saan heittää hyvästit sandaalikelpoisille varpaille.) Hölköttelin 3 kilometrin lenkkipolun ympäri kertaalleen, ja kun tuntui kovin kevyeltä eikä varvas sanonutkaan mitään, hölköttelin kierroksen toiseenkin kertaan. Ja kolmanteen. Ja ennen kuin huomasinkaan, olivat tassut vieneet minut seitsemännelle kierrokselle, jolla lopulta iski väsy jalkoihin ja ne suostuivat kierroksen päätteeksi viemään minut kotiin. En ole ikinä eläessäni päässyt niin pitkälle omin avuin – en juosten, kävellen tai edes pyörällä (suksista puhumattakaan) – ja nyt niin kevyesti, niin suurella ilolla. Harvoin olen ollut itseeni niin tyytyväinen kuin eilen illalla. 2/3 Pirkan Hölkän matkasta takana, ja kyllä sen lopunkin vielä rutistan.
Voittajafiilikset. Sille voisi melkeinpä nostaa lasin Ardbegiä.
