Viime torstaina sain hyviä uutisia leikkauksessa olleelta ystävältä: kaikki hyvin, leikkaus onnistui! Tämän torstain hyvät uutiset eivät ole aivan yhtä raskasta kamaa, mutta kyllä vähemmästäkin jaksaa vielä iloita:
Niin suklaa- kuin Facebook-paastonikin on pitänyt. Jo kokonaisen viikon!
Tällä viikolla laulusäestystunnilla laulunopettajani oli erityisen tyytyväinen. Maaliskuun lopun konserttiin tulevat kolme Poulencin pikku laulua alkavat olla paketissa. Mon Dieu, quelle aventure !
Suuhygienistitäti kehui tänään, että täälläpäs onkin rivi valkoisia ja kauniita hampaita. Ei reiän reikää, ja jo vuosikausia paikallaolleiden reiänalkujen jatkokehitys on pysähtynyt.
Lounastreffasin tänään pitkästä aikaa kummityttöni äitiä. Kuulumispäivityssessio tekee terää. (Toki kummityttöäkin olisi hyvä nähdä, ja seuraavat treffit ovatkin jo suunnitelmissa.)
Auringossa on kevään kosketus: tuulensuojassa se lämmittää kasvoja.
Elämäni ensimmäisen artikkelin ensimmäinen versio on loppusanoja vaille valmis – ja lähtee vielä tänä iltana ohjaajille kommentoitavaksi. Niin, ja toissapäivänä pyysin julkaisun toimittajalta ihan inusen pikkiriikkisen lisäaikaa artikkelin palautukselle – ja sain kuukauden! Ei sittenkään mene viimeiseen yöhön. Välttämättä.
Alkon kassa kysyi minulta tänään papereita!! Oi kultainen nuoruus!
JK. Puoli tuntia myöhemmin. Viimeinen piste napsahti paikalleen. Nyt rinta rottingilla kohti uusia nöyryytyksiä (kuten tunnetusti kuuluu tohtorikouluni motto): artikkelikässäriä postiin ja ohjaajien lytättäväksi!
JJK. Osapuilleen 3 tuntia vielä myöhemmin. Pitkä matka oli viimeisestä pisteestä oikoluetun version aikaansaantiin – puhumattakaan ajasta, joka kului saatesähköpostin kirjoittamiseen. “Hei, mie olen se sinun ohjattavasi, joka ei ole tähän mennessä ollut sinuun missään yhteydessä, kun pelkää sinua niin kovin, mutta jolle se sinun tyttäresi äiti, joka nyt sattuu olemaan pääohjaajani, vinkkasi, että nyt voisi olla sopiva hetki kääntyä kakkosohjaajankin puoleen…” No, ehkä vähän korrektimmassa asussa kuitenkin.
Voisikohan nyt lähteä kotiin, vai tapaisinkohan viimein tämän lafkan yövartijat kierroksellaan, jos notkuisin vielä hiukan kammiollani, yli iltakymmenen?
Eipä tunnu älytyö tekemällä loppuvan, ja aika monta viime tippaakin on taas tullut koeteltua; viimeksi eilen, kun kirjoitin toukokuiseen konferenssiin esitelmäabstraktin. (Totaaliobjekti on täysin paikallaan: eilen aloitin, eilen lopetin. Eilen oli jättöpäiväkin.) Tänään aloitan elämäni ensimmäisen artikkelin kirjoittamisen, nyt kun jättöpäivään on vielä oikein kaksi viikkoa. Ja versioita pitäisi ehtiä lähetellä ohjaajille kommentoitaviksi. Ja antaa varmaan aikaa kommentoida. Ja tehdä pyydetyt muutokset. Tai kirjoittaa alusta asti uudestaan, kun koko juttu olikin puppua. Tippa on hyvin venyvä mittayksikkö.
On se aika vuodesta, kun pieni tutkija tuntee itsensä tavallistakin pienemmäksi: pitäisi kirjoittaa apurahahakemuksia ja kertoa, kuinka mahdottoman hyvä on. Niinpä se istuu kammiossaan, tuijottaa ruutua ja itkeä tihruttaa. Syö suklaata ja tihruttaa vähän lisää. Tulee ajatelleeksi Hietaniemen uurnalehdossa lepäävää Saika-keijua, eikä tihrutuskaan enää riitä.
Onneksi välillä on mukaviakin asioita:
Kotiranskalaisesta tuli Tampereen yliopiston laulajien ykköstenori. Että on nyt laulavaista kansaa tupa täynnä (ja hänelle ensimmäiset omat sosiaaliset kontaktit tässä kylässä).
Tapasin viime viikolla polvitohtorin, joka muljutteli polveani edestakaisin ja tuumi, ettei siinä näyttäisi mitään vikaa olevan. Antoi tulehduskipulääkekuurin, ja nyt odotan toiveikkaasti, että kipu häipyisi taivaan tuuliin yks kaks yllättäin. (Mikä tietysti on kaikkein todennäköisin vaihtoehto, eiköstäjuukos.)
Laulutunneilla on kivaa ja laulunopettajani on tiukasti sitä mieltä, että ääni on ratkaisevassa kehitysvaiheessa. Toissapäivänä oli vuoden ensimmäiset säestysharjoitukset, ja Poulencin Le courte paille -laulusarjan hassut laulut alkavat kulkea hassunhauskasti. (Mistä tulikin mieleeni, että minun piti ottaa tänään ennen kotiinlähtöä vielä kopiot sarjan lopuistakin lauluista, nyt kun olen lopulta saanut käsiini koko sarjan.) (Niin, täällä sitä vielä kammiossa kökitään. Ja tihrutetaan.)
Olin aamusta ekaa kertaa elämässäni leposykemittauksessa (mikä sinänsä jo oli mielenkiintoinen kokemus). Laborantti kävi tulosta katsellessaan kysymään, olenko mää kovakin urheileen. Hehee! On siis kaikki luontaiset edellytykset loistojuoksijaksi. Kun vaan vielä pääsisi vähän juoksentelemaankin, ettei jäisi edellytystasolle…
Kotona odottanee vielä viimeinen pala maanantain 1/2-vuotishääpäiväksi leipomaani minttusuklaajuustokakkua. Jo se voisi olla hyvä syy lakata tihruttamasta tältä iltaa ja mennä kotiin. Muista syistä puhumattakaan.
Eilen sitten viimein muutin uuteen työhuoneeseen oman oppiaineeni käytävään oikeiden kollegoitteni naapuriin. Työhuoneenvaihtobisnekset eivät kyllä menneet ihan tyylipuhtaasti, ja minulla onkin vähän huono omatunto.
Koko viime syksyn oli puhetta, että oppiainekäytävässä asustava ranskan kielen vieraileva tutkija lähtee pois vuoden loppupuolella, ja silloin voisin muuttaa hänen tilalleen. Juuri ennen joulua kävi kuitenkin ilmi, että hän on saanut jatkorahoitusta vielä puoleksi vuodeksi, ja jos hänen huoneeseensa mielin, pitäisi minun selvitellä asiaa hänen kanssaan lomien jälkeen. Miepä sitten tämän kuluneen viikon alussa sähköpostia pistämään, että Cher Monsieur, mutta ennakko-odotusteni vastaisesti hän vastasikin, ettei ole juuri nyt paikalla, joten eipä onnistu muutot ainakaan heti. Mie asiaa kollegoille ihmettelemään, jotka komensivat amanuenssin juttusille, joka puolestaan totesi, että jätäpäs kuule asia minun hoidettavakseni – ilmoitan herralle, että nyt tuli siirto. Tästäpä mie hätääntymään, että ei kai sitä nyt niin voi käskeä, kun juuri hänelle kirjoitin, että mahtaisiko tällainen nyt millään sopia ja jos ei sovi, niin ei sitten mitään. Amanuenssi tähän tuumaamaan, että hän ottaa kyllä täyden syyn omille harteilleen, äläs nyt hätäile.
Seuraavana päivänä amanuenssi minulle ilmoittamaan, että kerääpäs kimpsusi ja kampsusi, niin tulen täältä kärryjen kanssa, ja eipä aikaakaan, kun vierailijatutkijan muuttolaatikot olivat vanhassa huoneessani, mie ihmeissäni tässä uudessa ja tutkijalle kuulemma lähtenyt tieto, että oppiaineen professori Anneli Pajuselta kävi käsky, että tohtorikoulutettava Sirola-Belliardin on omaan oppiainekäytäväänsä tutkimaan muutettava. Sellaista se on, kun tädit pistävät tuulemaan.
Hyvää tätä alkanutta teille kaikille kolmelle uskolliselle, jotka vielä maailmalla keikutte! Olen vuoden ensimmäistä päivää tutkijankammiossani, ja kun olen kerran saanut vanhan vuoden paperit järjestykseen (ja siivottua myös oppiaineen kahvihuoneen jääkaapista sinne juuri ennen joululomia leipaisemani appelsiinisuklaakakun viimeisen palasen parempiin suihin – oli muuten maustunut hyvin tässä kahdessa viikossa!), voin päivittää joululomakuulumiset hiukan pidemmän kaavan mukaan, kuin mikä onnistuu Siellä, Mistä Näillä Sivuilla Ei Enää Puhuta.
Ylitornion lomakuulumiset on tosin nopeasti kerrottu: ulkona lunta ja ihana pakkanen – mitä olikin hyvä observoida ikkunasta, sillä sisällä ihanaa ruokaa, paljon saunaa, piano ja joululahjaksi saadut Audrey Hepburn -elokuvat. Pohjantähti odottaa suosiolla tulevaan jouluun, mutta Givónia luin sentään ainakin kymmenen sivua. Opin melkein soittamaan yhden puoliuuden Bachin fuugan, ja virkkuutyöni ensimmäinen etappi valmistui Audrey’a katsellessani. Jostakin ilmaantui kaksi lisäkiloa, vaikka oikein kahtena päivänä kahlasimme kotiranskalaisen kanssa Ainiovaaran päälle polveen asti ulottuvassa puuterilumessa (mikä oli kuulemma mahdottoman eksoottista) ja jonkun kerran potkuroimme kauppaankin. Kotikotona ohikulkumatkallaan poikennut tätini silmäsi pyynnöstä vanhoja murtsikkasuksiani, jotka sitten lausunnon saatuaan jäivät hyvään talteen autotalliin odottamaan… jaa-a, aikaa tulevaa varmaankin. Uusien ostoa harkitsen vielä. Jos harkitsen oikein huolella, voi olla, että lumi ehtiikin sulaa ennen toimiin ryhtymistä, eikä tarvitse asiaa tänä(kään) vuonna päättää.
Niin, ja joulun suurin uutinen: tuuvinki imeltyi! Ei tarvinut lisätä siirappia! Hyvää oli!
Sitten vielä joulunviettokokoonpano:
(Vasemmalta: veljeni Niilo, äiti ja isu, kälyni Laura, maisteri itse sekä kotiranskalainen.)
Tästä vuodesta ei ole ehtinyt vielä ilmaantua suuria sanottavia. Uutta vuotta otimme vastaan kahdestaan Rauhaniemessä ilotulitusta ikkunasta ihaillen (meiltä näkee Näsijärven yli tulituksia koko vastarannan leveydeltä; totesimme koti-ikkunan loistavaksi valonäytöksenihailupaikaksi jo edellisen kerran Tampereella uudenvuodenaattoa pitäessämme, vuonna 2005), ja muuten olemme siivonneet, käyneet auttamassa yhdessä muutossa ja luuhanneet urheiluvaatealennusmyynneissä. Thomas’lla on kiikarissa toppavaatteet, joista takki jo löytyi ja housuja vielä etsitään, ja mie taas olen (toistaiseksi menestyksekkäästi) vastustanut juoksuvaatteiden hankintaa. Vähän kyllä polttelisi sellaiset timmit juoksutrikoot – jollaisia en kuuna päivänä olisi kuvitellut päälleni pistäväni edes sovituskopissa, mutta jotka jalkaan vetäistyinä alkoivat suorastaan huutaa päästä Kauppiin hölkälle. Koetin järkeillä asian niin, että selvitän ensin polvieni kunnon ja pidon, ettei sitten ole kaappi täynnä hienoja varusteita vaikka polvet mäsänä ja juoksukelvottomina. Eilen illalla, äkillisestä lämpöaallosta (pakkasta vain 8 astetta) riemastuneena, kirmasin sitten Kauppiin vanhoissa vermeissä mutta uudella innolla – eikä askel ole ehkä koskaan ollut niin kevyt, niin kevyt, keskellä valkeutta, keveyttä, euforiaa. Ja polvikin kesti hyvin kolme kilometriä, ennen kuin alkoi rutista. …Kovin paljon kauempaa en voi enää omalääkäriäni vältellä. Olkoon se vaikka sitten uudenvuodenlupaukseni.
JK. Loppiaisena: Uudenvuodenlupaus tuli lunastettua eilen, ja nyt on tohtorille soittoaika. Jahas, mitäs sitä tänä vuonna sitten enää tekisikään?
Heipähei. Hyvää iltaa. Luppakorva seikkailee taas!
Täällä mie olen edelleen, vaikka todennäköisesti sitä ei kukaan enää olekaan todistamassa. Nolona täytyy tunnustaa, että Facebookissa pikakuulumisten päivittäminen on ollut niin paljon helpompaa, että sinne on tullut ajauduttua – kyllä, ihan työajallakin. Se, mikä kuitenkin on huomionarvoista (liekö sitten mielenkiintoista, jännittävää, ironista vai ihan vain surullista), on se, että mitä useammilla viestinkanavilla ja mitä suuremmalle ihmisjoukolle kuulumisiaan kertoo, sitä vähemmän saa mistään mitään sanottua. Vai paljonko näistä saa irti:
(19.11. 11:18) Alku aina hankalaa.
(19.11. 18:21)Joka päivä oppii jotain uutta: oman työhuoneeni avain sopii ainakin yhteen toiseen oveen käytäväni varrella. Onko minulla siis pääsy jokaiseen muuhun tutkijankammioon? Onko jokaisella pääsy minun kolooni? Uskaltaako täältä lähteä kotiin ollenkaan, vartioimasta?
(20.11. 22:13)Vesisateessa on sekin hyvä puoli, että metsään pääsee juoksemaan muutenkin kuin puolisääreen sohjossa.
(27.11. 12:57)Hurlumhei ja rommia pullo – auttaisikohan se pitämään silmät taulukoissa oikeilla riveillä? Onneksi on aikarajoja tiedossa, muutenhan voisi pikkujouluaika houkutella empiirisen tieteen puolelle…
(28.11. 14:06) Kauden toiset pikkujoulut tänä iltana. Optimaalista valmistautumista: tiskaan, imuroin, pyykkään ja kaikin mahdollisin tavoin rymsteeraan. Hyvä kotityöomatunto = pikkujoulujen paras asuste : D
(28.11. 23:37) Tää menee mielialavuoristorataa.
(29.11. 11:43) Tää nukkui Hoosiannasta pommiin.
(30.11. 12:01) Tää tietää niin monta rumaa sanaa, ettette edes uskoisi.
(30.11. 17:05) Tää tietää myös monta kaunista sana(kombinaatiot)a: kollegiaalinen avunanto, suklaa, ystävyys, avaruuskukka, halaus, joulukirje, ruisleipä, kannullinen Mariage Frères -rooibosteetä, apinanraivosta leijonankarjuntaan, avonainen ikkuna, käsinkirjoitettu kirje, tämän päivän Viivi ja Wagner, huomionosoitukset, röhönauru, lämpö, äiti.
(1.12. 13:52) Tiistai(kin) toivoa täynnä: kaksi koneellista pyykkiä narulla kuivumassa, perjantaisen tutkijayksikönavajaisseminaarin tutkimusesittely kirjoitettuna ja voimakalvotkin lähestulkoon valmiina, sadepilvet rakoilevat, Minervan ruoka oli hyvää, ja kunhan jatko-opintoseminaarin saan istuttua, on ohjelmassa laulutuntia ja kuororeeniä neljästä puoliyhdeksään. Ain laulain työtäs tee!
(2.12. 10:18) Mikä outo valoilmiö! Jos tällä pullamössönössöllä olisi edes vähän rohkeutta, olisi päässyt aamu-uinnille täysikuunsillalle.
(2.12. 17:14) Yksi looginen ja aukoton luokittelusysteemi tänne nyt heti (tai ainakin viimeistään viimeiseksi yöksi ennen ensiviikkoista konferenssiesitelmää), kiitos!
(3.12. 19:43) “Hei, anteeks – tiedäksää, missä on Kyttälän kirppis? Mää aattelin, et sää voisit tietää, kun sää kerta pyöräilet.”
(4.12. 11:02) Miten voi viisi tuntia valmisteltu viiden minuutin puheenvuoro jännittää näin?
(5.12. 17:51) Kiitos aikarajojen ja pakon, joskus tulee jotain valmista aikaan! Lauantai-iltapäivä ja -ilta ovat oivaa aikaa apinanraivota konferenssiesitelmälle tutkijankammiossa – eipähän ole ristinsielua häiritsemässä työrauhaa. (Feisbuukilla taas ei ole sielua.)
(7.12. 17:35) Jupupussiin pakattu leijona: tutkijankopissa oppii itsestään uutta.
(8.12. 12:05) Tyhjyyttään kumiseva pää.
(8.12. 13:17)“20 minutit häbi, ja siis on läbi”, ohjeistaa pietarilaisystävätohtorinna konferenssiin valmistautujaa.
(8.12. 20:56) Tää ehti edellisen tunnin aikana juoda kolme mukillista rooibosta, syödä puoli levyä suklaata sekä yhden omenan ja yhden banaanin, karjaista ääneen “hitsinpilli” (sekä eräitä painokelvottomampia idiomeja), lisätä listaansa yhden uuden feisbuuk-kaverin, kammata tukkansa, tarkistaa sähköpostinsa neljääntoista kertaan, saadapäänsäryn – ja kirjoittaa viisi riviä esitelmää. 19 tuntia aikaa konferenssijunanlähtöön.
(9.12. 15:06) Tää aikoo selvitä tästäkin esitelmästä niin, että yleisö kuvittelee kuulleensa jotain oivaltavaa.
(11.12. 17:35) Täyttä roskaahan se oli, mutta vielä hengissä. Nyt päiväunille, saunaan, uimaan ja sitten viskiä isojen poikien kaa: on aika verkostoitua.
(ke 13:59) Tää leipoi kollegoille suklaakakun. Ja Näsijärvi näytti jäätyneen. Ja ohjaaja antoi pyynnöstä typologis-morfosemanttisen joululomalukulistan ihan ilman silmiään pyörittelemättä. Tää alkais toeta konferenssin jälkityhjiötilasta, kun elämä on oikeastaan aika ihanaa.
(to 15:40)Liekö loistoidea luovuttaa verta, kun sen päälle saa pyöräillä kotiin 18 asteen pakkasessa? Selviää kokeilemalla.
(eilen 12:03) Vuoden vimppa päivä tutkijankammiossa. Kannattaakohan tässä nyt enää millekään alkaakaan?
Eipä paljoakaan. Ja siksi pyhästi lupaan olla Maailmalla asiaan enää kuinkaan kajoamatta.
Millaisena on elämä nyt sitten viimeisen kuukauden aikana virrannut uomassaan? Ensinnäkin marraskuun loppupuolella laulettiin: kävin kahdessa oppilaskonsertissa selättämässä Mozartia ja Händel-kuoron harjoituksissa nauttimassa todellisesta kuorolaulannasta. Ensimmäinen oppilaskonsertti meni aika lailla metsään, sillä ylpeys kävi lankeemuksen edellä: kuvittelin osaavani Mozartini niin hyvin, että minun ei tarvitsisi jännittää, ja kenraaliharjoitus menikin keveästi kuin kevyimpinä laulutuntipäivinä, vaan konserttitilanteessa kangistuin kuitenkin jännitykseeni. Onneksi laulunopettajani oli buukannut minut samoine lauluineni toiseen konserttiin heti seuraavalle päivälle, ja siellä vahingosta viisastuneena fiilistelin etukäteen jännitykselläni aivan tarkoituksella: omaa esiintymisvuoroani odottaessani oikein nautiskelin siitä, miten suloisen ahdistava jännitys velloi ja vyöryi ja nipisteli. Varsinaisesta esiintymisestä en muista juuri mitään, mutta laulunopettajani mukaan se meni niin hyvin kuin vain voi mennä. Projektini “Koska en ikinä tule pääsemään jännityksestä eroon, olen oppiva elämään sen kanssa” jatkuu ensi vuoden puolella ainakin kolmessa uudessa oppilaskonsertissa ja kaikissa mahdollisissa akateemisissa tilaisuuksissa, joihin suinkin voin itseni tunkea avaamaan suuni.
Akateemisia suunavauksia on kuluneeseen kuuhun mahtunut kolme: laitoksemme järjestämän opiskelijakonferenssin yleisössä pakottauduin kommentoimaan toisten esitelmiä, laitoksen uuden tutkimusyksikön avajaisseminaarin yhteydessä pidetyllä tutkimuksenesittelymaratonilla olin kaikenkarvaisten tohtoreiden seassa esittelemässä komitatiivejani, ja viikko sitten pidin Kiljavalla virolais-suomalaisessa kognitiivisen kielitieteen konferensissa esitelmän. Joka käänteessä jalat tärisivät, veri nousi päähän ja rintakehässä lainehti, mutta aloin vihdoin ymmärtää syksyn alussa kuulemaani: esiintymisjännitys saa adrenaliinin virtaamaan, ja oikeastaan juuri siksi toiset esiintymistilanteisiin hakeutuvatkin. Heikkoudestaan voi tehdä vahvuuden. Sitä aion yrittää.
Tämän hiljaiselokuukauden aikana juoksenteluni ovat jääneet suhteellisen vähälle – lähinnä rasituksessa ilmaantuneen polvikivun vuoksi. Pitänee nyt antaa koipeloiden levätä hetken aikaa, ja jos senkin jälkeen hölkkä tuntuu vielä pahalta, voittaa itseni ja mennä lääkäriin. En ole vielä sammuttanut Pirkan hölkän kiiltoa silmistäni. Tammikuussa olen myös suunnitellut saavani itseni vihdoin ja viimein salille, jottei toista kertaa tarvitsisi hävetä silmiä päästään tätilän salisirkuitissa, missä mammat kuin mammat nostelivat keveästi rautaa kuin rautaa, samalla kun maisteri ähisi ja puhisi kevyimpienkin vastusten kaa. Taas kävi ylpeys edellä ja maisteri jäljessä, ja sellainenhan ei passaa.
Nyt olen ehtinyt jo pohjoisen maisemiin, valmiina joulunviettoon. Rinkassa kulkeutui mukana virkkuutyö, pinollinen laulunuotteja ja Givónin Syntax I & II. Saa nähdä, viekö viimeisistä voiton tämän joulun sivistysprojektiksi aikomani Täällä Pohjantähden alla. Viime joulun jälkeen olin Sinuhea viisaampi, mutta jos valita saisi, siirtäisin ehkä kuitenkin muistirakenteitteni osaksi mielummin Givónin kuin Linnan. Tämä lienee jo vakava osoitus siitä, että olen sittenkin oikealla alalla. (Jos osoitukseksi ei vielä riittänyt se, millaiset kiksit sain Kiljavan-reissulla siitä, miten puoli kahdeksan tienoolla aamiaisen kylkiäisenä voi keskustella saksan kielen datiivisubjektista – niin että kaikki keskustelun osapuolet vieläpä nauttivat tilanteesta!)
Opin juuri jotain aivan käsittämätöntä: minun koppini avain sopii ainakin yhden toisen työhuoneen oveen käytävässäni. (Avaimen huoneeseensa unohtanut lehtori tuli pyytämään, että avaisin hänen ovensa; huoneessani aikaisemmin työskennellyt assistentti on kuulemma availlut hänen oveaan ennenkin.) Hämmentävää. Sopiikohan avaimeni kaikkiin muihinkin oviin? Koskahan olisi kyllin hiljaista ja pimeää, että voisin testata asiaa jäämättä kiinni..?
JK. Hmm. Identiteettikriisini vain syvenee ja varioi uusille urille. Kuinka suhtautua maailman ja naamakirjan ilmeiseen päällekkyyteen? Onko vain valittava, kenen joukoissa seisoo?
Kävin tänään Kaupissa ulkoiluttamassa eilistä heräteostostani: talvijuoksukenkiä. Vaikka etukäteen ikkunasta tilannetta tarkastellessani harmittelinkin, että taisin myöhästyä talviolosuhteista tällä kertaa, oli Kaupissa lunta ja jäätä ja sohjoa ja kaikkea siltä väliltä kyllä sangen piisaavasti. Hyvin kulki, ja kun kerrankin olin päässyt liikkeelle valoisan aikaan, pääsin kerrankin kokeilemaan kaikkia niitä jännittäviä sivupolkuja, joiden suuntaan olen jo pitkään valaistulta reitiltä kaipaavasti katsellut. Piti vain vähän kertailla sellaisia logiikan perussääntöjä, kuin että jos yritän päätyä palaamaan alkupisteeseen sellaista polunpäätä, joka saapuu pisteeseen oikealta, ei teiden risteytyessä kannata valita juuri vasempaan kaartavaa vaihtoehtoa – niin houkuttelevalta kuin metsä juuri siinä suunnassa näyttäisikin. Vaikka eipä sillä, seuraavalla kierroksella voi sitten kokeilla muita vaihtoehtoja. Ja pienillä metsäpoluilla on vähemmän tiiviiksi tampattua liukasta lunta kuin leveämmillä valtaväylillä, eikä ainakaan ensimmäisellä yrityksellä vielä eksynyt. Muutenkin oli tosi kivaa.
Uimiset ovat viime aikoina jääneet. Edellisen kerran kävin kaksi viikkoa sitten tätilöimässä ollessani Arajärvessä, ja norpansukuisen tätini innostamana (ja myös ilmeisen suureksi lisäinnostukseksi) uin hänen vanavedessään kahden laiturin väliä edestakaisin kolmeen kertaan. Tätini on vakuuttunut, että laitureiden välimatka on 25 metriä, mitä kotiranskalainen kyllä protestoi ja epäili edestakaisin matkan olevan korkeintaan 30-40 metriä. Oli miten oli – satakin metriä 3-asteisessa järvessä (olkoonkin että saunan lämmittämänä) on tämmöiselle löperö-maisterille ihan kelpo saavutus!
Jokohan ihan virallisesti olen uskaltautunut julistaa… no, tässäpä nyt ainakin tulee: minulla on etuajassa iskenyt kolmenkympinkriisi. Se ilmenee omituisena sporttipuuskana, joka puolestaan on kirvoittanut täysin käsittämättömään suunnitelmaan: ajattelin mennä ensi lokakuun kolmantena juoksemaan Pirkan Hölkän. Tai siis aion. Niin siis, menen. Kaikki tsemppi ja seura on tervetullutta ja varmasti tarpeellista. Toistaiseksi olen päässyt yhtä matkaa noin 13 kilometriä. Siitä on vielä hiukan kirimistä tavoitteena olevaan 33:een.
Onneksi aikaa on. Ja upouudet talvijuoksukengät. Ja vielä älyttömimmistä älyttöminkin ajatus muhimassa: jospas ostaisi oikein murtsikkasukset. Kun en ole hiihtämisestä tykännyt sitten ala-asteen neljännen luokan. Siis melkein 20 vuoteen. …hullu se on. Hu-hu-hullu. Kolmenkympinhullu.
JK. 16. päivän iltana: Mitä hullu oppi tänään: ei kannata antaa tohtorismiesten houkutella itseään iltalenkille, vaikka kuinka puhuisivat leppoisasta hölköttelyvauhdista ja vaikka kuinka polttelisi 11 kuun päässä siintävä tavoite. Joutuu maisterinplanttu nielemään ylpeytensä ja nilkuttamaan kotiin.
