Maisteri Maailmalla

Tänään kahvihuoneessa oli hiljaista – paikalla vain ohjaajani, kaksi lehtoria ja mie. Kun ohjaaja oli lähtenyt (“Ai niin, mullahan alkoi luento”, viisi minuuttia myöhässä), me jäimme kolmisin istumaan, kolme nuorta naista. Alkoi tutkimusahdistuksen jakaminen, ja opin monta tärkeää asiaa.

• Suomi toisena ja vieraana kielenä -opetus kaipaa tietoa kaikesta kielen käyttöön liittyvästä, erityisesti vaikkapa komitatiivista. Opiskelijat eivät osaa komitatiivimuotoja tuottaa ja jos tuottavatkin, yleensä aina epäsopivaan paikkaan. Opettajat kaipaisivat kiihkeästi tietoa, miten sitä oikeasti käytetään ja missä. Tutkimuksen relevanssi löytyi.
• Tutkimuskysymys kirkastuu usein vasta sitten, kun tutkimuksen on kirjoittanut lähes valmiiksi. Sitä ennen se on kuin sumun peitossa, sen tietää mutta ei tiedä kuitenkaan. Kirkastumisen hetki voi tulla vaikka yöllä vessassa, jolloin vain oivaltaa, mistä tästä kaikessa oikeasti oli kysymys. Sen jälkeen voi istua alas ja kirjoittaa työn uudesta alusta loppuun, yhdeltä istumalta, valmiiksi.
• Väitöstutkimuksen alkuun kuuluu ahdistus siitä, että mistään ei tule mitään. Ahdistus on hyvästä: se herättää uusia kysymyksiä ja ajatuksia; on kuin seisoisi uuden kynnyksellä.

Niinpä seison kynnyksellä, odotan kirkastumisen hetkeä, ja käyn apinanraivolla käsiksi työhöni, jolla on todellinen relevanssi.

Ja lounastauolla käyn tärkeitä keskusteluja elämästä ja Jumalasta. Kiitos kuuntelevalle korvalle hyvistä huomioista ja näkökulmanvaihdoksista. Olo on paljon vahvempi.

…Niin siis olen taas Tampereella.

Kävin tänään tervehtimässä jokea. Istuin pitkään rantakivillä ja katsoin, kuuntelin, haistoin, tunsin. Ruotsin vaarojen vihreänkeltaiset varjot heijastuivat vastarannan lähes tyyneen vedenpintaan. Aurinko paistoi kuumasti. Rantatien varret kasvoivat valkoisilla käkkäröillä olevaa horsmaa, villiruusujen marjat hehkuivat punaisina pisaroina, ja juuri kun olin astumassa mäntyjen varjosta aurinkoon, kävelin lapsuuden syystuoksuun: punakaarnaisten rantalehdon puiden makean pistävään hengitykseen. Kaikki oli niin kuin joella pitääkin.

Kunnes pääsin rantapöheiköstä viimeiselle, rakkaimmalle rannalle. Sinne missä lapsena istuttiin vedenrajassa huulet sinisenä. Missä oli hienoa hiekkaa ja lopulta oikein kelluva laiturikin. Missä hypeltiin delfiineinä ja lapsuudenystävän labradorinnoutaja tuli meitä pelastamaan, kun sen mielestä oli pulattu kylliksi. Minne juostiin uimaan yökylästä puoliltaöin ja mistä sitten juostiin takaisin lämmittelemään 40-asteiseen saunaan, kun ei osattu lämmittää aina-valmista-kiuasta sen kuumemmaksi. Nyt se ranta oli päästetty rytöpaskaksi. Annettu muuttua liejuksi ja kasvaa kaislaa. Itku melkein tuli.

Kotimatkalla, syvissä mustissa mietteissäni, kauppareppu selässäni, tervehdin kuitenkin junaradan alikulun kohdalla tapaamaani VR:n radanrakennussetää. Hän hymyili ja kysyi: “Jokos on koulu loppunut?” En voinut muuta kuin nauraa. “Voi kunpa olisikin!” “Niin niin, mutta tältä päivää?” “Ei kun mie kävin tuolla joella kattelemassa…” “Kommeetahan siellä on.” “Niin, on. Kyllä siellä lepää…” Loppumatka sujahti koululaisen kevyin askelein, nuoruuden innolla ja voimalla.

saa lukemalla paitsi virtuaalipäiväkirjansa kommentteja myös laatukirjallisuutta. Osuipa silmääni tällaisiakin virkkeitä:

[–] käärme on terraarion kanssa fyysisessä yhteydessä käyttäessään sitä oleskelemiseen.

Pesin puolestaan on yksinään käyttökelvoton – se tarvitsee välttämättä yhteyden pestävään objektiin toteuttaakseen tarkoitustaan.

Lähdeviitettä en taida kehdata mainita.

Päivän pähkinä taas tulee tässä: kahvitunnilla kaivattiin sellaista suomenkielistä sanaa, johon sisältyisi tavu muotoa CCVVCC (C=konsonantti, V=vokaali). Ongelmallista tässä on se, että viimeisten kahden konsonantin kummankin pitää sisältyä samaan tavuun. Muutoin esimerkiksi klaustrofobia toimisi, mutta kun se tavuttuu klaus–tro-, joten siitä tulee vain CCVVC. Sama ongelma on esimerkiksi sanoilla traakkipuu ja truutta (sisältävät vain CCVVC:n). Että jos ei illalla tule uni silmään, tiedätte, mitä mietiskellä.

Pääsin toki Helsingistä ja konferenssista kotiinkin – täyteen pahvilaatikkokaaokseen. Thomas oli onneksi ennättänyt muuttoautonpalautusreissultaan Tartosta kotiin pari tuntia ennen minua ja oli juuri viimeistelemässä lattioiden kuurausta, kun pääsin ovesta sisään. Oli nimittäin ollut kuurattavaa, sano. Laatikoiden tyhjäystä, tavaroiden järjestelyä, hyllyjen ja sohvien ja pöytien roudausta, kaappien luuttuamista, kanakopin tyhjennystä ja uusien laatikoiden purkamista ja tavaroiden järjestelyä, ikkunoiden pesua, pyykkäystä ja pyykin viikkausta, verhojen silitystä, imuroimista ja erinäisiä muita asettumisaskareita tässä on sitten piisannut iltapuhteiksi aina eiliseen asti. Nyt alkaa näyttää kodilta taas.

Päivät kuluvat rattoisasti yliopistolla, omassa pienessä kopissani B4093. Ikkunasta avautuu näkymä suoraan Tietopinnin seinään, ja samalla käytävällä on pelkkiä vieraita, joitain käännöstieteilijöitä ja filosofeja kai, en ole uskaltautunut tutustumaan. Sen sijaan olen uskaltautunut oman oppiaineen kahvitunneille porrasaulan tuolle puolen. Siellä kuulee paljon jänniä juttuja kollegoiden lasten pikkukakkossuosikeista oppiaineen rahoituksen yksityiskohtiin. Oi ja tänään – tänään tapasin siellä myös tsarmantin vironkielenopettajani Lembitin! “Maija, ma arvasin, et Sa oled Prantsusmaal.” Hehee, ympäri käydään ja yhtehen tullaan.

Nyt onkin hyvin aikaa luuhata yliopistolla, kun kotona ei ole ketään. Thomas lähti viime sunnuntaina kolmeksi viikoksi sinne Prantsusmaalle. Avaavat yritykselleen toimiston Toulouse’iin. Siellä on kuulemma kolmekymmentä astetta lämmintä ja täysi kesä. Pöhöh, paistoi meilläkin tänään aurinko, niin että tarkenin polkea työmaalle teepaitasillani ja hamosessa, nih! Nyt sitten sataakin vettä, mutta silti taivas on ihmeen kaunis: kahden vaaleanharmaan pilvimassan välissä pastellinoranssia ja keltaista. Hetki sitten aurinko vajosi oranssina tulipallona harmaansiniseen metsään Näsijärven vastarannalla… ja alkavassa tihkusateessa kävelin takaisin kotiin Kaupin rannasta, missä otin tuntumaa nuorallakävelyyn. Kahdeksaan askeleen asti pääsin harjoituksissani, ennen kuin tulla tömähdin turvalleni ja totesin, että on aika mennä kotiin – ja saunaan.

että meni tämäkin häppeninki maailmanparantamiseksi. (Toim. huom.: on lauantaiaamu, klo 2.43.)

Olen toki myös oppinut monta jännittävää asiaa:

• Krista Ojutkangas on a) nuori, b) mukava, c) ei ollenkaan virolainen vaan vallan pohjanmaalta.
• Laura Janda poimii kesämökillään Norjassa mustikoita ja kirjoittaa tyttärilleen Jenkkeihin kirjeitä perheen koiralta Pomplemousse’ilta.
• Ohjaajani professori Esa Itkonen nauttii pikkujouluissa “mummon glögiä” (1 osa glögiä, 3 osaa vodkaa).
• Tiedepiireissä puukotetaan selkään oikein olan takaa (ja siis myös selän, epäilemättä).
• Suurkirkossa on perjantaikeskipäivisin urkuvartti, jossa kuulee mm. Bachia.
• Suomalaiset omenat maksavat Kauppatorilla 4€ / kg.

Ei yhtään hullummin ensimmäiseksi konferenssiksi.

Sain myös mieltä lämmittävän kohteliaisuuden. Tämän päivän toisessa sektiossa istuin Krista Ojutkankaan viereen (olemme “hei”-väleissä, jee!) ja keskustelimme tutkimuksestani. Esitelmän jälkeen hän esitteli minut Minna Jaakolalle, joka sanoi käyvänsä katsomassa graduani netistä ja tuumasi, että enköhän sinusta vielä kuule. Tähän Krista Ojutkangas totesi: “Eilisen esitelmän perusteella olen varma, että hänestä vielä kuulet.”

JK. Aamu on iltaa viisaampi. Täydennän siis konferenssissa opittujen asioiden listaa:

• Lempipaitaa ei kannata silittää lappuun merkittyä kuumemmalla. Miehustaan voi palaa reikä.

elämää on myös torstain klo 17-17.30:n jälkeen! Kiitoksia hyvistä ajatuksista ja energiavirroista; viimeisen yön nukuin oikein hyvin, aamulla puuro maistui ja iltapäivästä kädet tärisivät vain maltillisesti. Kummasti rauhoitti, kun näki, miten toiset lukevat suoraan paperista tai sitten vaihtoehtoisesti joka kolmas sana on eeemmm. Yleisöön soluttautunut subjektiivinen tarkkailija Natasha sanoi, että esitelmäni meni hyvin. Niinpä siis tiedoksi: hyvin meni : )

Maailmassa on myös yksi pelottava ihminen vähemmän: tutustuin paremmin Tampereen yliopiston saksan kielen oppiaineen pelottavaan tutkijaan, jota on nähnyt tämän tästä erilaisissa seminaareissa ja esitelmöintitilaisuuksissa – aina esittämässä kipakoita kommentteja ja teräviä kysymyksiä. Hän olikin mahdottoman mukava, ja konferenssipäivän päätteeksi istuimmekin jo yksillä miettimässä elämän tarkoitusta.

Ja voiko päivä enää paremmin päättyä: illalla majapaikassani Eira lämmitti saunan.

on päästy kotiin asti. Kiitos muuttoväelle avusta! Illalla saatiin raivattua lattialle patjan kokoinen aukko, ettei tarvinut lopulta nukkua laatikoiden päällä. Thomas on juuri lähtenyt vuokra-autonkaa takaisin kohti Tarttoa ja minuun iski kunnon konferenssistressi.

Kaikki on siis niin kuin kuuluukin.

Sanokaa hei tuoreelle Mrs B4093:lle! ;-D

Viimeinen ilta Tarton kodissa kaikkien tavaroidenkaa. Huomenna tähän aikaan on toivon mukaan vuokra-auto pakattu, lattiat ja kaapit luututtu, kylpyhuone jynssätty etikalla (voi tätä vesijohtoveden kalkin määrää!) ja istuttu iltaa ravintolassa. Ainakin tämä on kodin ranskalaisedustuksen suunnitelma. Suomalaisosasto suhtautuu optimismiin suurella pessimismillä ja tuumaa, että kyllä me vielä viime hetken paniikki ja yömyöhäinen pakkaamissiivoamishässäkkä saadaan aikaan. Suomi-Ranska-maaottelu, jossa vilpittömästi toivon Ranskan voittoa.

Kun kävin auringon laskettua viemässä paperia ja kartonkia takapihan kierrätyslaatikkoon, alkoi aidan takana koiraansa ulkoiluttanut täti jutella kanssani. Kehuimme kilvan Tarttoa (joka on peaga linn, toisin kuin Viron pealinn), hän puhui hyvää taloni asukkaista, mie kerroin tavanneeni aviomieheni Tartossa viisi vuotta sitten, hän kyseli ranskalaisista hääperinteistä, mie kehuin asuinaluetta, hän valitteli jokaisen kaupungin välttämättömiä yönkulkijoita (mutta se on tämä bisnesmaailm), mie kerroin nähneeni hänet kesällä ikkunastani ulkoiluttamassa pupuaan puutarhassa, ja hän kehotti hankkimaan yhden tai kaksi lasta, luonnon keinoilla, sillä elon kauniit hetket kiitävät ohi, vanhuus tulee pian ja sitten on vanhainkodit ja pillerit – ja lapsissa on elämän tarkoitus. Selvisi sekin, kun syyskuussa sitä kyselin, kaksi päivää ennen pois muuttoa. Täti oli mahdottoman mukava. Kyllä Tarttoa tulee ikävä.

Konferenssiesitelmä on nyt vissiin valmis. Ainakin olen siihen tehnyt tänään sähköpostitse ohjaajaltani saamani muutosehdotukset (paitsi yhden, kun se ei mielestäni millään mahtunut sekaan, enkä sitä paitsi ole ihan satavarma, etteikö joku olisi joku tehnyt perusteellista tutkimusta kanssa-postposition saamista merkityksistä käytössä; uskaliasta käydä väittämään, että ei ole – voi saada vielä nenilleen). Kalvotkin väsäsin loppuun tänään. Varmaan täynnä kielivirheitä ja muuta omituista, mutta onpahan sitten väellä ainakin jotain tekemistä, kun pelaavat kalvoillani virhebingoa.

Olemme myös neuvotelleet kotijoukkojen kanssa siitä, mitä voin pistää sinne päälleni. Kovin vääntö käytiin välillä kauluspaita vs. trikoopaita, ja luulen, että sain lopulta luvan laittaa trikoopaidan. Kauluspaita vain menisi ryppyyn ja näyttäisi siltä, että yritän olla ollakseni. Päin vastoin – miehän yritän olla niin kuin en olisi ollenkaan… Pakkasin pienen punaisen matkalaukkuni täyteen mustia suoria housuja ja trikoopaitoja, ettei vain Rauhaniemeen asti päästyämme tulisi ongelmaa, että kaikki asialliset vaatteet ovat jossain laatikon pohjalla, eikä hajuakaan, minkä laatikon.

Ohjaaja lupasi viestinsä post scriptumissa, että seuraava kerta on jo helpompi. Ehkä sitten voin laittaa laukkuun suoraan trikoopaidan.