Maisteri Maailmalla

Kaikenlaiset runawaybride-tyyppiset ratkaisut lienee eliminoitu: morsian makaa sängyn pohjalla kuumeessa ja mahakivussa. Eipä ainakaan tarvitse turhia stressata häävalmistelutekemisistä, kun ei pysty mitään tekemään ;-D

Herrat ja rouvat Sirolat pääsivät turvaisasti perille, ja heidät tutustutettiin heti ranskalaisen kulttuurin ydinkysymyksiin: illallista voidaan varsin hyvin nauttia puoliltaöin.

Lempikissani, viimekesäisen pentueen tiikeriraidallinen, on edelleen maisemissa. Kun sen näin viime kesänä, nimesin sen Unnaksi, mutta nyt kävi ilmi, ettei siitä Unnaa tainnut tullakaan: kolli mikä kolli. Thomas ratkaisi asian luovasti, ja kissasta tuli Unno. Paikallisessa ääntämyksessä tosin kääntyy niin Uunoksi kui Unoksikin…

Minulla olisi pinollinen laulujuhlien kuviakin jo valittuna ja pienennettynä, mutta en jaksa kökkiä koneella niin kauaa, että saisin ne siirrettyä Maailmalle. Ehkäpä joudatte odottamaan, ja sitten voi olla, että kohta saan jo jotain muitakin kuvia näytille. Jos nyt sitä ennen pääsen sängystä ylös. Toivoa on.

Maailmalta tervehdän, Ranskanmaan maaseudulta. Nyt täällä taas, missä joka kesä viimeisen viiden vuoden ajan, mutta tällä kertaa tuntuu omituiselta. Tiedän, että minä en palaa täältä koskaan. Viimeinen matka, viimeinen tie, ja viimeinen sanani tulee olemaan oui. Sitten olen joku muu. En osannut arvata, että se olisi näin vaikeaa ja tuntuisi näin kipeältä, kun vanha päättyy ja uusi alkaa. Kyllä ilokin tulee, myöhemmin. Nyt iloitsen siitä, että niin monta rakasta ihmistä pääsee saattamaan minua viimeiselle tielleni. Äiti ja isä esimerkiksi odottavat juuri nyt Ylitorniolla junaa laiturilla. Toivottavasti siellä ei sada, eivätkä hyttyset syö.

Ai niin. Myös ne, jotka ovat nyt tulevana viikonloppuna Tampereen suunnalla, voivat halutessaan osallistua tielle saattamiseen: sunnuntaina 12.7. meitä kuulutetaan Tampereen tuomiokirkossa. Rukous kantaa.

Viime viikonlopun olin Tallinnassa Laulujuhlilla, ja aikamoiset juhlat olivatkin. Kuulemma historian suurimmat: sunnuntain pääkonsertin aikaan Lauluaukiolla oli yli 100 000 henkeä, ja laulukaaren alla parhaimmillaan lähes 30 000. En oikein tiedä, mitä juhlasta kirjoittaa. Jalat siellä sai kipeiksi; alkukulkueen aikana tuli rakkoja ja ääni meni huutaessa ja laulaessa; kaaren alla oli niin suuri tunku, että lopulta oli laulettava ulkomuistista, kun ei ollut tilaa avata nuottia (ja yllättävän monta laulua osasinkin ulkoa); yövytyskoulun keittäjätädit puhuivat pelkkää venäjää ja yhdellä heistä oli villakoira keittiössä mukanaan; aamupalaksi oli makaronia ja grillimakkaraa tai makaronia juustokastikkeessa, iltapalaksi puoliltaöin perunamuusia ja lihapullia tai perunasurvosta ja jauhelihakaalipataa; yhden viikonlopun aikana ehdittiin marssia auringonpaisteessa kulkueessa, juosta vesisateessa ja tuulentuiverruksessa kohti illan viimeistä bussia, polttaa naamansa silmälasienmuotoisia valkoisia rinkuloita lukuunottamatta mansikanpunaiseksi, palella ja hikoilla, katsoa auringonlaskua sataman länsipuolelta Mustjõelta ja itäpuolelta Piritan tieltä sekä pistää sadetakkia niskaan ja pakata takaisin laukkuun kertaan jos toiseenkin; Laulujuhlien DVD:n dokumenttiosuuksia kuvaava setä lykkäsi mikrofonin naamaan, että sanokaapas nyt tytöt jotain, ja mehän sanoimme, että hyvä meininki. En ole eläissäni nähnyt yhtä monta lippua liehumassa yhtä aikaa kuin jo yksistään kaaren alla oli – saati sitten koko lauluaukiolla yhteensä – enkä ole myöskään itse heiluttanut yhtä pontevasti Viron lippua (itse asiassa en koskaan aikaisemmin ollut heiluttanut yhdenkään maan lippua); en ole eläissäni ollut yhtä täyteen pakatussa bussissa, jossa oli juuri ja juuri tilaa hengittää; enkä ole eläissäni ollut tekemässä aaltoa, joka vyöryy yli 100 000 ihmisen – joista suurin osa kansallispuvuissa.

Olihan se hienoa. Pääkonsertin loppuun mennessä ymmärsin vain jotain, mikä teki varsin surulliseksi. Kun kävelimme konsertin jälkeen Lauluaukiolta Kadriorun puistoon kohti kuoron bussia (joka ei päässyt yhtään lähemmäs, sillä liikenne oli ihan tukossa muidenkin 99 980 laulujuhlalaisen suunnatessa lavalta poispäin), tunnustin lopulta itselleni, että huolimatta siitä, miten hyvin laulut osaankaan, miten paljon kaverinkaverilta lainattu Keski-Suomen pukuni muistuttaakaan virolaisia kansallispukuja, miten paljon ikinä heilutankaan pientä Viron lippuani ja huudan lauletun laulun jälkeen kuorossa “Korrata!” (ja sitten laulan uudestaan täysin palkein saman laulun, kun johtaja ei voi olla suostumatta suurkuoron pyyntöön kerrata), Laulujuhla ei ole minun juhlani. Se on virolaisten veressä ja hengessä ja juurissa, mutta mie voin korkeintaan ymmärtää sitä ja olla paikalla todistamassa sitä. Se ei ole minun sisälläni, niin paljon kuin haluaisinkin. Minä olen aina ulkopuolella. Kotimatkalla bussissa katsoin valtavaa, vaaleanpunaiseksi värjäytynyttä nousevaa kuuta ja itkin hiljaa.

Kesä. Kuuma. Helle. Olutta terassilla. Rakkoja sandaaleista. Huumaava valkoapiloiden tuoksu. Vesimelonia. Kefiiriä terassilla. Kotona töitä paiskiva kotiranskalainen…

Niin päivät katoavat kiitävään tahtiin nykyhetken ja heinäkuun 18:nnen välistä. Tulevana viikonloppuna onkin jo Tallinnan laulujuhlat – talvella ne olivat jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, sitten joskus kun valmistelut ja puuhastelut ovat valmiina. Hehee, tottahan toki. Eilen ja tänään olen ommellut ja virkannut kuoromekkoni hihojen halkioihin kuuluvia nappeja ja kiinnikkeitä paikoilleen, sillä jos juhlilla on kaunis ilma, kuoron naiset pukautuvat uusiin valkoisin mekkoihin, jotka vyötetään käsin kudotuilla kansanpukuvöillä ja koristetaan soljilla. Jos taas tulee vettä ja kissoja ja koiria, sonnustaudumme paksumpiin ja lämpimämpiin kansanpukuihin. Jos olen oikein ymmärtänyt. Toistaiseksi sääennuste lupaa perjantain yhteisharjoituksiin sadetta, mutta varsinaisille konserttipäiville, lauantaille ja sunnuntaille, toiselle täyttä aurinkoa, toiselle pilveä, vaan ei sadetta. Voi jospa tämän vuoden laulujuhlien sadekiintiö olisikin jo täynnä!

Tartto tulvii viimeisen päälle pukeutuneita nuoria kukkapuskat kainaloissaan. Eikä mitkään igapäevased puskat – en tiedä, olenko koskaan nähnyt kenellekään niin suuria ruusukasoja sylissään, kuin näinä päivinä näkee pitkin kaupunkia. Pitkin viikkoa monta viikkoa peräkkäin on juhlittu yliopistosta valmistuvia: joka tiedekunta erikseen, useimmiten myös tiedekunnan erilliset oppiaineet erikseen, kandidaatit ja maisterit erikseen. Tänään tunsin suurta yhteenkuuluvuutta muiden tarttolaisten kanssa, kun suuntasin viron kielen laitoksen kandidaattien valmistujaisjuhliin onnittelemaan tutoriani, hänen hyvää ystäväänsä ja unkarin kurssini mukavaa tyttöä

- kukkapuska kainalossani 🙂

Arvatkaa, montako vierasta on tämänhetkisessä koktailkutsuvieraslistassa? Vinkkinä: pyöreä luku, joka on osapuilleen neljäsosa kotiranskalaisen kotikylän asukasluvusta. Iltajuhlaan ilmoittautuneita on (vain) 130 (monta kivaa jäi tulematta… vaikka ihan monta kivaa tuleekin). Morsiamen isä kommentoi: “Eiköhän tuota yhden päivän kestä.” Kunnon suomalaiskansallista juhlahumuintoa!

Ei taida hamsterista jalopeuraa eikä maisterista tohtoria tulla. Mistään ei saa otetta ja veto on pois – no, tietäähän sen, kuin Mulinin kollilta. Kahden kuukauden päästä pitäisi sanoa jotain fiksua Helsingin konferenssissa ja kahden ja puolen kuun päästä pitäisi olla loistohakemus vetämässä tohtorikouluun. Kehitystä pitäisi olla edelliseen hakemuksene verrattuna, vaan kun ei ole mitään, mikä olisi tässä välillä kehittynyt. Paitsi ahdistus ja tympimys. Saisikohan niistä pisteitä?

Kotiranskalainen on ollut viime aikoina mahdottoman reipas firmansa töiden kanssa; painaa melkein ympäripyöreää päivää, sillä ovat ottaneet vastaan uusia tärkeitä tilauksia, vaikka vanhatkin ovat myöhässä useamman kuukauden – vaan rautaa on taottava kun on taottava.

Vaikka mitään muuta en aikaan saakaan, sosiaalista elämää kuitenkin. Tänä iltana olemme menossa viettämään johanneksenaattoa Thomas’n italialaisen kollegan ja tämän saksalaisen miehen puutarhagrillijuhliin belgialais-espanjalais-seurassa. Suomalaiskerettiläisesti sijoitetun juhannuspäivän, siis viime lauantain, käytimme Sormusten herra -maratoniin, ja katsoimme kolme Tolkien-elokuvaa putkeen Clotilden ja Miguelin seurassa. Viihde oli hyvää, seura ensiluokkaista ja ruokaa riittävästi, mikäs sen tärkeämpää. Viikko sitten tiistaina olimme grillaamassa Thomas’n virolaisen kollegan Marrin ja tämän iranilaisen miehen kesäasunnolla maalla, taas samalla seurueella. Siellä kävin ensimmäistä kertaa elossani savusaunassa ja saunasta uimassa kunnon sammakkolammessa nuijapäiden seurana. Enpä olisi sitäkään uskonut, ja pitkään uhosin, että tuonne minua ei ainakaan saa pulikoimaan, vaan luontopa tikanpojan puuhun ja kylmänvedenhyljetädin veljentyttären lampeen vetää, ei sitä muuten voi selittää.

Maarjamaan suvi on suloisimmillaan, mutta maisteria ketuttaa. Kun kaivaisi jostain rohkeuden tehdä lopullisen tohtorihömpötyspäätöksen ja eläisi sen mukaisesti, voisi kettuilut jättää ketuille. Eikä olisi enää laiska tyhmä saamaton.

Tänään päässä soivat Ta lendab mesipuu poole (aina vain), Jonna Tervomaan Yhtä en saa ja Rujan Rahu. Onneksi iltapäivästä on vielä viimeisen kerran laulutunti; saatanpa saada jukeboksin täydennykseksi vaikka pienen pa… pa… pa pa… pa… pa…..:n.

On tässä kyselty kesän aikatauluja. Tällä hetkellä kalenteriin on merkittynä tällaisia suunnitelmia:

• 2.-5.7. Tallinnassa laulujuhlilla
• 7.-30.7. Ranskassa, sitten taas Tartossa
• viikkojen 32-33 tienoossa viitisen päivää Saarenmaalla
• n. 25.8. muuttokuormankaa Tartosta Tampereelle
• 27.-29.8. Helsingissä Case-konferenssissa (jos jostakusta Helsingin suunnalla asuvasta olisi hauskaa saada yövieras taloon, tiedoksi annettakoon, että yhdestä vieraasta olisi näihin aikoihin hauskaa tulla yökylään:)

Toistaiseksi Tarton majatalomme varauskirjassa ei ole yhtään varmistettua merkintää kesälle; alustavia varauksia on yksi kesäkuun lopulle ja toinen elokuun alkuun.

Aikamoiset kinkerit olivat, laulujuhlat. Aamupuolikymmenestä iltapuoliyhteentoista oltiin paikalla, ja ihan kaikenlaista säätä saatiin: oli enemmän ja vähemmän puolipilvistä, korventavaa auringonpaistetta, tihkusadetta, reipasta sadetta, yllätyssadetta, jatkuvaa sadetta, kaatosadetta ja ukkosmyrskyä, niin että koko lauluaukio jyrisi ja myrisi ja salamoi. Vain sateenkaarta ei näkynyt.

Avajaiskulkue marssi läpi yltyvän sateen ja puolivälimatkassa ei enää ollut väliä, kiersikö lätäköt ja purot, vai porskuttiko niistä suoraan läpi. Tienvarsilla sateenvarjojensa alla seisovat ihmiset vilkuttivat ja huudattivat kuoroja: “Eläköön Tarton ylioppilassekakuoro!” ja kuorothan huusivat: “Huraa! Huraa!” Kuorot olivat myös hyviä huudattamaan itse itseään: “Eläköön meidän kuoron miehet ensimmäisen kerran! Huraa! Eläköön meidän kuoron miehet toisen kerran! Huraa! Eläköön meidän kuoron miehet kolmannen kerran! Huraa! Eläköön meidän kuoron miehet ikuisesti! Huraa! Huraa!” Ja sitten tietysti laulettiin. Ja kilpalaulettiin. Ja vilkuteltiin ja huudettiin ja naurettiin.

Uudet kumitossuni hiersivät varpaat rakoille jo aamulla lauluaukiolle mennessäni; kädet olivat koko päivän märät ja jalatkin iltapäivästä lähtien; harjoituksissa ei tahtonut kuulla, kenelle organisaattori huusi pää punaisena, ja olinko se juuri minä, jonka pitäisi jo häipyä uusien kuorojen tieltä, vai huudettiinko nyt naiskuoroille tai lapsikuoroille tai sekakuorojen baritoneille; kahta kuoroni sopraanoa lukuunottamatta en juuri nähnyt omaa kuoroani kuin vilaukselta ja kassia oli raahattavat väsyneellä olkapäällä kertakäyttösadetakin alla koko päivä – mutta hienoa oli silti! Oli hienoa saada olla osa jotain virolaisille niin tärkeää, että sitä varten kokoonnutaan yhteen ukkosesta ja rankkasateesta huolimatta. Kahdenksantuhatta laulajaa, tanssijaa ja soittajaa parhaissa juhlavaatteissaan, muovipusseihin kääriytyneinä, vieri vieressä, heiluttavat ruiskukkia ja Viron lippuja. Tarttuvat vierustovereita kädestä, kohottavat rivi rivin jälkeen yhteenliitetyt kädet kohti vettä valavaa taivasta ja laulavat:

Hing, oh hing, sa raskel a’al / kuis õhkad isamaa poole; / kas kodu sa, kas võõral maal / kuis ihkad isamaa poole! // Ja puhugu vastu sull’ surmatuul / ja lennaku vastu sull’ surmakuul; / sa unustad surma ja hoole / ning tõttad isamaa poole!

(Oi sielu, kuinka vaikeina aikoina huokaat isänmaan puoleen; olitpa kotona tai vieraalla maalla, kuinka halajat kohti isänmaata! Ja puhaltakoon vastaasi kuoleman tuuli ja lentäköön kohti surmanluoti; unohdat kuoleman ja murheen ja riennät kohti isänmaata.) (Juhan Liiv, Peep Sarapik: Ta lendab mesipuu poole; 1988)

Voi kuulkaa, se on jotain se.

Yhden kuorosisaren kuvia voi katsoa täältä (erityisesti tanssijoiden harjoituksista otetut otokset ovat huikaisevia). Vilahtipa siellä maisterikin seassa, ainakin kerran.

Kassissa on kontaktimuovilla päällystetty nuottivihko ja kaksi kertakäyttösadetakkia, jalassa uudet mustat täysmuoviset balleriinat, ja Suomesta on matkalla kohti Tarttoa yksi Keski-Suomen kansallispuku Sampon matkalaukussa. Huomiseen Tarton laulujuhlaan on siis varustauduttu parhaan taidon mukaan; kyllä nyt saa sataa kaatamalla – ihan niin kuin säätiedotus lupaakin.

Huu, miten aika vain vilahtaa. Puolitoista viikkoa sitten poltteli Tampereella oikein mukavasti, niin aurinko kuin rakkaiden ystävien järjestämät neitoelonlopetuskinkeritkin. Hyvinpä he minut tuntevat, nuo ihanat naiset rannalla/torilla/kaupassa/junalla/tanssiluolassa/ranskalaisessa keittiössä/viiksissään, kravateissaan ja säkenöivissä hatuissaan/saunassa/järvessä/hevosen selässä! Kiitos siis vielä kerran!

Matkalla Tampereelta Tarttoon poikkesin tätilässä Kylmäkoskella ja pääsin tekemään tuttavuutta myös serkkuni Saga-tyttären kanssa; varsin hurmaava neito, erityisesti siihen asti, kunnes hän kaikkien neljän elokuukautensa päättäväisyydellä alkaa uhkaavasti mutristaa alahuultaan ja kajauttaa ilmoille kaiken harmistuksensa mahtavana serenadina. Tätilässä pääsi myös saunaan ja pihamaan kylmävesivannaan, kuten asiaan kuuluu. Vihdoin Helsingissä paattiin päästyäni totesin laivan olevan lastattu raparperilla, parsalla, kuivatuilla omenoilla ja sienillä, lipstikalla, ruohosipulilla sekä piharoskateeroskilla, mintulla ja mustaviinimarjapensaanlehdillä. Ettei tätilässä vain hemmoteltaisi pojantyttäriä täysin piloille… (Eipä silti, en yhtään valita :-D)

Nyt viikonlopun ja alkuviikon olen ollut täysin hoterossa. Thomas läksi kahden päivän pikavaroitusajalla kokousmatkalle Ranskaan lauantaiaamuna, ja mie jäin ensimmäistä kertaa yötä yksin tähän asuntoon. On ollut vähän hämmentävää, miten mahdottoman huonosti olen nukkunut ja syönyt (tai lähinnä ollut syömättä, kun ei vain ole ollut nälkä, eikä ole sitten tullut mieleen syödä mitään) ja miten tyhjä pää on ollut. Ei minulla tämmöisiä ongelmia ole ennen ollut; pitäisiköhän huolestua?

Tänään olen lopulta saanut itseeni vähän eloa, kun iltapäivästä oli lähdettävä laulutunnille (tai virallisesti äänenkäytön kurssille, joka on viimeinen yliopisto-opintojuttuni, joka ei vielä ole loppunut). Laulun(/äänenkäytön-)opettajani Tiia on ollut pitkään sairaana ja kiireisenä, ja tänään lauloimme ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Oli tosi mukavaa. Miten olinkaan saattanut unohtaa, kuinka laulaminen puhdistaa päätä ja kehoa? Tunnin (joka kylläkin venyi puolitoistatuntiseksi, kun kummallakaan ei ollut mihinkään kiire) (miten minusta tuntuukin, että laulunopettajat ovat puheliasta ihmistyyppiä? ainakin tähän mennessä kaikki kolme opettajaani ovat olleet kovia juttelemaan) helmi oli spontaani duetto: mielenkiinnosta tiedustelin, onko Tarton laulujuhlien teemasäveleksikin tuleva, mahdottoman kaunis kuorolaulu Kel on laulud laulda alunperin soolo- vai moniääninen sävellys, ja vastaamisen sijaan Tiia alkoi laulaa sitä säestäen itseään pianolla, ja mie lauloin hänen kanssaan, ja ah ja voih kuinka se oli kaunista. Vaikka nyt itse sanonkin.

Päivän kohteliaisuus tuli myös laulutunnilla. Tiia puhuu paljon laulajapojastaan, joka on Suomessa naimisissa, mutta tänään selvisi, että hänellä on toinenkin poika. Hän kävi nimittäin kesken tuntia nauramaan, kuinka hänestä onkaan harmillista, että mie olen menossa naimisiin – hän mielellään naittaisi minut nuoremmalle pojalleen, koska olen iloluontoisin hänen tuntemansa suomalainen ja muutenkin kaikin puolin mahdottoman hyvää miniäainesta! Minusta on taas mukavaa, kun on mukavia laulunopettajia. Suhteellisen edullista ja helppoa mielenterveydenhoitoa 🙂

Vaan nyt lähden täyttämään tulevan rouvan velvoitteita ja riennän bussiasemalle Ranskasta kotiutuvaa sulhoa vastaan. Ja kun oikein kuulostelen, minullahan saattaa oikein olla nälkäkin! Niin on taas elämä mallillaan.

Mitäs tästä sanotte: suomalaisugrilainen yhteiskieli budinos! Udmurtiassa ovat luoneet sugri-kielten pohjalta uuden kielen sukukansojen lingua francaksi, ettei tarvitsisi enää kommunikoida englanniksi tai venäjäksi. Asiasta kertoo tänäinen Eesti Päevaleht, ja uuden kielen kielioppia ja pientä sanastoa voi katsella täältä. (Venäjäntaitoiset lukekoot kirjasen alkua, unkari-budinos-sanakirja alkaa sivulta 133, ja sivulta 165 alkaen löytyy sanakirja suomenkielisin vastinein.) Ihan mahtavaa! Viron, unkarin ja ersän perusteella kieltä jo melkein ymmärtää! …minkähänlainen komitatiivi budinossa on?